Uni saa tulla

Tutkimusmatka omaan sisimpään, omaan fyysiseen ja henkiseen (toiminta)kuntoon, on osaltani hyväksytysti suoritettu. Mielestäni ihmisen henkinen kunto, mitataan elämässä jossain aivan muualla kuin letkutornissa, nuken raahaamisessa tai rasitushuoneen kylmällä betonilla. Siellä toki tarvitaan sisua. Pitää omata tahtoa olla antamatta periksi hetkellä, jolloin tuntuu pahalta. Ajattelin hieman analysoida suoritustani. Uskon, että pystyn tarkastelemaan tämän päiväistä suoritustani ja peilaamaan sitä aikajanallisesti taaksepäin.

Muistan elävästi tunnetilan, joka ruumiissani vallitsi hetkellä, jolloin olin rasitushuoneessa ensimmäistä kertaa. Kyseessähän oli paineilmalaitteen käyttöönottoharjoitus eli juurikin se aivan ensimmäinen kerta, jolloin maistelin tuota varsin herkullista rasitusta täydessä sammutusvarustuksessa. Se oli sokki. Se oli itselleni niin epätodellisen raskasta, että se sai minussa aikaan stressiä, vaikka kyseisestä painajaisesta oli kulunut jo vuosi. En nimittäin nukkunut viime yönä kuin neljä tuntia. Uni ei vain tullut. Ajatukset pyörivät 100%-testissä. Pelkäsin, että kestääkö mun kunto tuon “epäinhimillisen” rääkin. Yritä siinä nyt hyvin nukkua. Tuutulaulusta eivät myöskään käyneet erään ex-erikoisjääkärin sanat: “Jukka, sä tiedät, että mä olen elämässäni nähnyt paljon rasitusta. Mä voin sanoa, että tuo testi ei ole pahin mitä olen kokenut, mutta se on yksi pahimmista”.

Tänään sitten herättyäni ja aamupalan syötyäni siirryin kalustohallin työluokkaan, jossa pidettiin pienimuotoinen alkupuhuttelu. Käytiin testi läpi ja kerrottiin yleisiä ohjeita suoritusta varten. Testissähän seurataan oppilaan ruumiinlämpöä. Ruumiinlämpö mitataan rektaalilämpönä. Niin, tungetaan sinne perseeseen anturi, jonka kautta mitataan se kehon lämpötila. Testi keskeytetään, jos ruumiinlämpö nousee 40 celsius-asteeseen. Ihmisellehän tulee pysyvä aivovaurio, jos ruumiinlämpö nousee liian korkeaksi.  Testissä on ensihoitovalmius.

Alkupuhuttelussa itseäni hymyilytti opettajan puheesta aistittava ironia. Vähän sama homma kuin armeijassa. Vuosia alokkaita kouluttanut yliluutnantti, antaa muodon edessä pokkanaamalla ohjeita siitä, kuinka alokas “nönnönnöön” tulisi toimia tulevassa harjoituksessa. Rivissä ei vain saanut hymyillä…tänään hymyilin :D. Terveisiä Jukalle Säkylään, Porin prikaatiin :D.

Alkupuhuttelussa tartuttiin mm. osioihin, joissa testi yleensä reputetaan, osioihin, joissa oppilas joko “kiehuu” yli tai toiminnan jatkaminen on vain fyysisesti mahdotonta. Kerrottiin esimerkiksi se, että yleisin syy testin hylkäykseen on liiallinen jännittäminen. Jännittäminen saattaa aiheuttaa kehon liiallisen lämpötilan nousun itse suorituksen aikana, joka johtaa hylkäykseen. Hienoa, mähän en jännittänyt. Ongelmakohdaksi lueteltiin myöskin 1.rasti, johon sisältyi siis letkurullien kanto, kuorma-auton renkaan hakkaus sekä letkutorni. Ongelmakohdaksi sinänsä, että on olemassa riski, että jos tuon 1.rastin vetäisee liian nopeasti, ei kerkiä palautumaan ja lämmöt nousevat sitten testin loppua kohden. Tuo ei minua pelottanut. Tai siis pelotti, mutta ajattelin asian niin, että ei sitä tosielämässäkään kerrokseen mentäessä lepäillä. Ajattelin, että mä vedän tuohon ensimmäiseen rastiin kaikki, kaikki mitä miehestä irti saadaan. Silloin mä oikeasti näen, että onko musta näihin helvetin kevyisiin hommiin. Haluan myöskin mainita, että olinhan mä treenannut tuolla tornissa kovasti. Oma ruumiini ainakin vaatii tämän kaltaisissa hommissa treeniä. Mä pystyn treenaamalla kestämään sitä rasitusta henkisesti pidempään. Ei se suoritus ajallisesti merkittävästi parane kun 60kg on niskassa, maski kasvoilla ja 7. kerrosta kahdesti kiivettävänä, mutta sen paskan tosiasian oppii jotenkin…miten sen nyt sanoisi…hyväksymään paremmin.

Eniten itseäni pelotti huoneistosimulaattori ja potilaan pelastaminen. Nukke pitää raahata kellarikerroksen kautta yläkertaan ja sieltä ulos. Nukella painoa 70kg. Kellarikerroksesta yläkertaan on käynti tikapuilla, joita pitkin tämä helvetin yhteistyökykyinen nukke pitää nostaa. Tikapuut pitää tietty ensiksi löytää sieltä pilkkopimeästä huoneistosta. Nukke nostetaan parin kanssa raa’alla voimalla ja ennenkaikkea hyvällä tiimityöllä yläkertaan. Rastille annetaan mukaan köysipussi, jota saa käyttää apuna nostossa. Mikään pakko sitä ei ole käyttää.

Parinani testissä toimi Teemu. Teemu on hyvin pidetty kurssin keskuudessa. Mies on hyvin rauhallinen ja minua myöskin yli puolivuosikymmentä vanhempi, joten Teemu ei turhia höntyile. Antaa minun höntyillä, Teemu paikkaa.

Itse testi meni loistavasti, vaikka itse sanonkin. Ensimmäistä rastia en olisi voinut painaa enää yhtään lujempaa. Kaikki annettiin. Rastin jälkeisellä tauolla palauduin paremmin kuin odotin, joka loi osaltaan uskoa jatkoa ajatellen. Olihan urakkaa vielä yli tunti jäljellä. Huoneistosimulaattorissa päätimme taktiikaksi sen, että minä lähden tiedustelemaan sitä, mistä pääsee yläkertaan (tikkaat) ja Teemu sai kunnian raahailla nukkea. Sovittiin Teemun kanssa, että hän jää odottamaan nuken kanssa siihen asti, kunnes olen paikantanut tikkaat. Ei siitä vain tule mitään, jos pilkkopimeässä kokoajan raahataan potilasta mukana ilman, että tiedetään mihin pitäisi mennä. Voin sanoa, että kyykyttää kenet tahansa, jos niin päätetään toimia. Helvetin hienoa raahailla 70kg painoista nukkea jossain vaatekomeroissa. Voipi ihmisparka herkistyä.

Tiedustellessani tikkaita törmäsin erääseen ongelmaan. Mä tiesin mielessäni, että ne tikkaat ovat jossain lähellä. En vain saanut niitä käsiini, tai siis sain, mutta en tunnistanut niitä tikkaiksi. Kun on näkyvyys nolla, niin se on silloin nolla. Pelkkä tuntoaisti käytössä. Lähdin palaamaan takaisin, koska mieleni alkoi vallata epätoivo siitä, että mitä jos en löydäkkään niitä tikkaita. Saadaan Teemun kanssa hylätty ja joudutaan suorittamaan koko paska uudelleen. Yritin kartoittaa sitä, että olinko mennyt vahingossa mahdollisen oven ohi, joka johtaisi pelastukseen. Löysin itseni lopulta saunasta ja muistan ajatelleeni: “Pitää palata takaisin sinne mistä äskettäin tulin”. Mä olin hyvin kartalla. En ollut siis eksynyt huoneistoon. Pelastaja pyrkii savusukellustilanteessa, piirtämään mielessään huoneistosta “pohjapiirroksen” tunnustelemalla. Mä olin kartalla. Palasin takaisin ja paikansin tikkaat. Kivi vierähti sydämeltä. Huusin Teemulle löytäneeni tikkaat ja lähdin näyttämään Teemulle tietä, joka aloitti samalla potilaan siirtämisen.

Saavuttuamme yhdessä potilaan kanssa tikkaille, päätimme nostaa potilaan ensiksi puoli-istuvaan asentoon tikkaita vasten. Noston suoritettuamme sidoin köyden potilaan ympärille ja varmistin, että köysi ei ollut mennyt vahingossa tikkaan puolan takaa. Nostimme potilaan pystyyn siten, että potilaan selkäpuoli nojasi tikkaisiin. Teemu jäi pitämään potilasta pystyssä, samalla kun itse kiipesin tikkaat ylös köysipussin kanssa. Päästyäni ylös, ilmoitin olevani valmiina itse nostoon. Teemu kuittasi myöskin itse: “Valmiina!!”. Muistan kuinka jännitys tiivistyi. Tiedettiin, että potilas olisi suotavaa saada heti ensimmäisellä yrittämällä ylös. Jos näin ei kävisi, joutuisimme tekemään äärimmäisen raskasta nostotyötä enemmän, joka huonolla tuurilla johtaisi siihen, että potilaan saaminen yläkertaan olisi fyysisesti mahdotonta.  Ei siinä muu auttanut kuin yrittää: “1, 2, 3!!!”. Minä vedin ylhäältä ja Teemu pystypunnersi alhaalta. “1, 2, 3!!” ja nukke nousi ylöspäin, jumalauta se nousi. Hetki, jossa moni oli historian saatossa reputtanut. “1, 2, 3!!” ja ajattelin: “Vittu, mun kädet ei jaksa enää kauaa”. “1, 2, 3!!” , nuken ylävartalo retkahti tikkaiden ylätasanteelle ja mieleni valtasi syvä helpotus, helpotus siitä, että nukke oli kuitenkin osoittautunut edes jonkin verran yhteistyökykyiseksi yksilöksi. Saimme nuken ylös ja siirsimme nuken vielä yläkerran pimeydessä ulos huoneistosta. Tiimityö korostuu tuossa tikkailla. Nosto pitää olla hyvin suunniteltu parin kanssa. Siitä huolimatta, vaikka ollaankin hyvin uupuneita.

Viimeisenä rastina olikin sitten lämmitetty osio häkkiradasta ja rasitushuone. Huone, jossa on aikojen saatossa hylätty ihmisiä testin viime metreillä, koska lämmöt ovat nousseet liian ylös. Julma kohtalo, jota en soisi kenenkään kokevan. Koko paska uudelleen. Ei paljoa selkään taputtelut lohduta. Rasitushuone ei tuottanut minulle älyttömiä ongelmia, vaikka aluksi niin luulinkin. Onhan päättymättömät tikapuut aina yhtä syvältä. Se oli itselleni pahinta tuolla huoneessa.

Testin jälkeen loppulämpöni oli 39,5 astetta ja testi hyväksytysti suoritettu. Tunnetila silloin oli kenties yksi hienoimpia hetkiä elämässäni tähän asti. Huomasin, että koulutuksen aikaiset savusukellukset ja iltakävelyt letkutornissa, olivat tuottaneet tulosta. Kehoni oli tottunut sietämään paremmin tuota äärimmäistä rasitusta. Missään vaiheessa testiä, mulle ei tullut sitä “Mä hyydyn ihan just, mä en vaan jumalauta jaksa enää”- tunnetta. Usko omaan tekemiseen siis säilyi hyvin koko testin ajan. Sain voimia siitä kun huomasin, että palauduin tauoilla hyvin. Tottakai parin välillä vallitseva tiimihenki on jotain, mitä ei saa koskaan aliarvioida. Se sun parisi on ainoa asia, mitä sulla on siellä pimeydessä. Se on sun tuki ja turva hetkellä, jolloin tuntuu pahalta.

Uni saa tulla…

Videokoosteen suorituksesta löydät tästä.

Vitutuksen lyhyt oppimäärä

Tänään vietimme päivän kalustohallissa. Koulutuksen aiheena oli kemikaalisuojapuku ja sen pukeminen oikeaoppisesti. Täytyy myöskin samaan hengenvetoon todeta, että huomioni kiinnittyi kenties enemmän rinnakkaiskurssin taisteluun letkutornissa. Jätetään jutustelu kemikaalipuvuista toiseen kertaan ja keskitytäänpä hetki siihen, mitä tuo toimintakykytesti 2 pitää sisällään, testi, jonka osa rinnakkaiskurssista tänään suoritti tai yritti suorittaa.

On olemassa erilaisia testejä. Ihmisiä testataan eri syistä. Testataan eri ammatteihin soveltuvuutta, testataan terveyttä tai vaikkapa oppimiskykyä tentin muodossa. On olemassa myöskin testejä, joiden suorittamiseen vaaditaan jonkin asteista henkistä “sairautta”. Toimintakykytesti 2 eli 100%-testi on yksi niistä. Henkistä sairautta vaativia testejä suoritetaan toki muuallakin Suomessa. Esimerkkeinä voisin mainita Laskuvarjojääkärikoulun Utissa tai Merivoimien Sukeltajakoulun Upinniemessä. Mielestäni ihmisen päässä pitää olla jotain vialla, jos haluaa sukeltaa savuun, kuumuuteen tai veteen, puhumattakaan siitä, että vapaaehtoisesti hyppää ulos lentokoneesta. 🙂

Itse saan kunnian suorittaa tuon 100%-testin keskiviikkona. Mieltäni ei lohduta yhtään se, että tänään näin ihmisiä siinä kunnossa, jossa en aiemmin heitä ole tavannut. Toisin sanoen mä en koskaan ole todistanut mitään vastaavaa. Seurasin yhden taisteluparin etenemistä letkutornin kierreportaissa ja mä todella luulin, että toinen niistä jätkistä kuolee niihin rappusiin. Se oli aivan järkyttävää katsoa. Tajunta alhaalla, hoiperrellen raahasi letkulaukkuja portaikossa. Mies ei kuitenkaan antanut periksi, vaikka joutuikin opettajan käskystä jättämään testin kesken. Ambulanssilla sairaalaan tarkkailuun…tervettä urheilua. Monesti olen kuullut tarinoita tuosta testistä. Osa tarinoista kertoo, että testin kovuutta liioitellaan, osa taas edustaa sitä nöyrempää näkökulmaa. Omat ennakko-odotukseni kallistuvat kylläkin tuohon jälkimmäiseen. Se on vain semmoinen homma, että rasitushuoneessa aika pysähtyy ja silloin eivät lohduta mitkään vitun ylimieliset viisaudet.

Itselläni on ollut aika paljon ongelmia tuon äärimmäisen rasituksen kanssa. Kyllä se vain laittaa miettimään, että miten tuosta voi Jukka selviytyä. Kaikesta huolimatta yritän 1.rastilta kiitettävää arvosanaa (letkujen kanto, renkaan hakkaus ja torni, kaikki alle 11min). Liika höntyily voi toki myöhemmin kostautua, mutta harvoin näin hyvät puitteet annetaan tutkimusmatkalle omaan sisimpään. Kaikki annetaan, mitä miehestä on annettavissa. Alla muutama kuva, joista käy ilmi tulevan kliimaksini sisältö….

Piippaako sinulla?

Pelastajatutkintoon sisältyy viikon mittainen valistuskoulutus Helsingissä. Koulutuksen järjestelyistä vastaa Helsingin Pelastuskoulu. Pelastuskoulu on toinen niistä oppilaitoksista Suomessa, joista on mahdollisuus valmistua palomies-sairaankuljettajan ammattiin. Pelastuskoulu tosin kouluttaa pelastajia vain Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen palvelukseen, joten kurssien vahvuudet eivät ole niin suuria kuin Pelastusopistolla.

Mutta sitten itse asiaan. Kuluneen viikon vietimme siis Helsingissä valistuksen merkeissä. Koulutukseen sisältyi pedagogiikan lyhyt oppimäärä, alkusammutusharjoitusten sekä paloturvallisuusluentojen pitäminen. Alkusammutusharjoitukset ja luennot pidettiin paikallisissa oppilaitoksissa. Loppuviikkoon sisältyi vielä vierailu päiväkodeissa.

Itse sain kunnian suunnata luennoimaan yhdessä Jannen ja Aleksin kanssa Töölön kaupunginosaan. Siellä meitä odotti Töölön ala-aste. Jokaisella meistä oli tehtävänä pitää 3-4 oppituntia ja aiheena paloturvallisuus. Pelastuskoulu oli antanut käyttöömme erinomaisen diaesityksen, joten sen suunnittelemiseen ei tarvinnut uhrata aikaa. Hieman etukäteen esitykseen tutustumista ja homma oli sitä myöten hanskassa. Muistaakseni pidin ensimmäisen oppitunnin 3. luokkalaisille ja täytyy sanoa, että kyllä nuo pikkumuksut ovat vain niin vilpitöntä porukkaa, että siinä enemmänkin savua niellyt “brankkari” pehmenee. Jos vertaisin tuota tämän viikkoista kohdeyleisöä lukiolaisiin, niin oikeastaan voisin todeta, että kyllä ala-asteikäisille on haastavampaa luennoida. Lukiolaisille voi osaltaan suunnitella sen esityksen hyvin pitkälti valmiiksi ja sen pystyy vetämään läpi ns. “kaavan” mukaan. Ala-asteikäiset taas ovat niin aktiivisia. He kyselevät vauhtiin päästyään kokoajan kysymyksiä ja kertovat omia tarinoitaan aiheesta ja sen vierestä. Lasten suusta voi tulla aika kiperiäkin kysymyksiä, joihin pitää sitten parhaansa mukaan vastailla.

Itse tykkäsin kovasti tuosta päivästä Töölön ala-asteella. Mielestäni yksi kurssin parhaista päivistä anniltaan ja opettajien lähes ylistävä palaute lämmitti varmasti myös Jannen ja Aleksin mieltä. Itseltäni kysyttiin myös muutama kysymys, jotka nostattivat hymyn suupieliini:

“Kumpi on teistä kovempi, sää vai Janne (opettaja)?”. Poika, 3.luokka, Töölön ala-aste

“Mä olen aina halunnut halata palomiestä. Saanko mä antaa sulle halin?” Tyttö, 3.luokka, Töölön ala-aste

Kurssitovereiltani kysyttyä:

“Näänkö mä sua enää koskaan, ku mulla o hammaslääkäri sillon ku mun pitäs olla sun tunnilla?” Tyttö, 5.luokka, Suomenlinnan ala-aste

“Mitä jos ei pääsekkään pois huoneesta ja siel onki tulipalo? Kato mun mutsi telkee mut välillä huoneeseen ja laittaa oven lukkoon”. Poika, 4.luokka, Tahvonlahden ala-aste

Luentojen kohokohdaksi muodostui ainakin kohdeyleisön reaktioista päätellen video, jonka näytin aina tunnin lopuksi. Videon on tuottanut Helsingin Pelastuskoulu, yhdessä Suomen Palopäällystöliiton kanssa. Videolla kuvataan huoneistopalon kehittyminen. Videolla näkyvän olohuoneen olosuhteita, kannattaa verrata alla olevaan aikajanaan palokunnan toiminta-ajasta. Piippaako sinulla?

Videon löydät tästä.

Kuva: Helsingin Pelastuskoulu

Tiikerin silmä

Tämä kuluva viikko vietetään Helsingissä valistuksen merkeissä. Tästä viikosta kirjoitan kuitenkin oman blogimerkinnän myöhemmin, joka käsittelee tätä viikon mittaista “ristiretkeä” hieman tarkemmin. Mennään kuitenkin aiheessa hieman toisaalle. Kurssillamme on muutama kamppailulajien ystävä. Löytyy ihan harrastelijatason sotureita ja sitten toista ääripäätä edustaakin jopa maajoukkueessakin iskenyt Mika. Helsingin reissua varten olikin pojat sitten yhdessä Mikan johdolla, järjestäneet nyrkkeilyillan. Illan ensimmäisessä ottelussa iskivät yhteen kurssin raskassarjalaiset Tuokki ja Aleksi. Kummallakaan heistä ei ollut aikaisempaa lajikohtaista kokemusta. Lyönnit lähtivät hitaasti ja ainakin Tuokin naama oli kalpeana jo ensimmäisen erän jälkeen. Nyrkkeily on kuntoa vaativaa hommaa. Ottelu tarjosi kuitenkin hyvää viihdettä ennen illan pääottelua. Kumpaakaan ei tyrmätty ja ottelu päättyi hyvässä hengessä tasapisteisiin. Pitää kuitenkin muistaa, että kehässä ottelivat pelastajaoppilaat. Nyrkkeily ja pelastajaoppilaat ovat kenties kuitenkin sellainen yhdistelmä, että voisi hyvin kuvitella homman riistäytyvän totaalisesti käsistä jossain vaiheessa.

Illan pääottelussa vastakkain asettuivat Tuomas ja Juho. Pienestä koostaan huolimatta, Tuomas sai kuitenkin aikaan Juhossa pienoista hermoilua, vaikka Juho olikin hyvin keskittyneen oloinen ennen illan otteluaan. Tuomaksella oli kulmauksessaan tukenaan myös ex-kehäraakki Mika. Mika oli tuttuun tyyliinsä sydämellä mukana ottelussa. Illan ottelun juonsi “ison maailman” tyyliin Matias, jonka antaumus tehtävälleen oli ihailtavaa. Olipa pojat jopa hommanneet paikalle “kehätytön”, joka sai luonnollisesti osakseen asiaankuuluvaa huomiota. Illan ottelut tarjosivat hyvää ja ennen kaikkea hauskaa viihdettä, vaikka lajista en sen syvällisemmin mitään ymmärrä.

Lipun illan pääotteluun lunastat tästä.