Lifepak 15

Alla markkinointivideo uuden sukupolven defibrillaattorista, joka kantaa nimeä Lifepak 15. Laite kestää kovaakin käsittelyä ja on myöskin roiskevesitiivis. Laite on varustettu 8,4″ värinäytöllä (LCD), jossa lisäominaisuutena “High-contrast mode”, mikä helpottaa näytön lukemista kirkkaassa auringon valossa. Akun kestoksi luvataan kuusi tuntia jatkuvalla käytöllä. Laite sisältää paljon muitakin hienoja ja ihmeellisiä ominaisuuksia, mutta en niitä nyt ala luettelemaan. Lähinnä siksi, koska en niistä mitään tiedä. Paskan puhuminen jätettäköön muille. 🙂

Itse video on mielestäni perusamerikkalainen. Mahtipontinen sankarimusiikki taustalla, yhdistettynä hektisyyteen ja empatiaan, saa lähes “ammattimiehenkin” herkistymään. On sanottu, että jos palomies/sairaankuljettaja juoksee, hän on paniikissa. Miksi?? No siksi, että jos juoksee, tulee putkinäkö. Samalla syke nousee entisestään, ei välttämättä huomaa ympärillä tapahtuvia asioita ja ajatus ei kulje kenties parhaalla mahdollisella tavalla. Kävellä voi myös ripeästi.

Mutta kuitenkin, komea laite. Piste.

Iskulätkät liimaat kiinni täällä.

Elämäni kesä

Kesän kaksi viimeistä työvuoroa edessä ja ensi viikolla sitten istutaankin takaisin opiston pulpettiin, kolme poikkiviivaa olkapoleteissa. Tunnelma pääni sisällä on haikea. Haikea kenties siksi, että tämä kulunut kesä on antanut minulle paljon. Olen oppinut itsestäni tänä aikana paljon, joka näkyy ehkä parhaiten hoitotilanteessa. Toiminta on tehostunut, saanut paljon sitä määrätietoisuutta ja rauhallisuutta. On saanut kokemusta kentältä. Ennen kaikkea on nähnyt. Nähnyt niitä hoitotilanteita ja päässyt ammentamaan niistä oppia. Nähnyt kuinka jo vuosia kentällä olleet kaverit menevät tilanteeseen, puntaroivat asioita ja hoitavat potilasta. Päässyt sitä kautta harrastamaan kullanarvoista itsetutkistelua ja jalostamaan omaa toimintaansa.

Pitää ennen kaikkea muistaa, että tätä hommaa ei opita koskaan täydellisesti. Tätä hommaa ei opita oppikirjoista. Opisto antaa helvetin hyvät valmiudet tälle alalle, mutta siihen se sitten jääkin. Kentällä vasta huomaa, että mikä on pelin henki. Aina tulee keikkoja, jotka menevät hyvin ja aina tulee keikkoja, jotka menevät huonommin. Joskus potilastietolomakkeen täyttäminen sujuu kuin rasvattu, kun taas joskus on aikoja, jolloin pyörittelet sitä mustekynää viisi minuuttia kädessäsi ja mietit, että mitäköhän tästäkin hommasta kirjaisi. Tämä on haastavaa hommaa. Kaikkea me ei voida koskaan tietää, kaikkia me ei voida koskaan pelastaa. Jos ei sitä opi hyväksymään, niin aina löytyy helpompia hommia.

Mielestäni yksi tämän työn hienouksista on se, että työvuoroon astellessasi, et voi koskaan tietää sitä, mitä eteesi heitetään. Voi olla, että eteesi heitetään elvytystilanne, monivammapotilas, lapsipotilas, rakennuspalo tai liikenneonnettomuus. Voi myös olla, että eteesi ei heitetä mitään ylläolevista asioista, mutta jos heitetään, on sinun mentävä. Se on sinun työsi. Jonkun on hoidettava ne hommat silloin, kun muut eivät enää pysty. Mä muistan kuinka ensimmäisissä työvuoroissa lähdin tehtävälle. Oli vaikea asennoitua oikein. Oli kierroksilla. Asennoitui enemmän tai vähemmän siten, että kohteessa odottaa hätätilapotilas, vaikka esitiedot väittikin ihan muuta. Opiston ensihoidon opintojakso käsittelee pelkästään hätätilapotilaiden tunnistamista ja hoidon aloittamista. Se on hyvä asia. Se on mielestäni perustason sairaankuljettajan ammattitaidon mittari. Se aikaan sai ainakin itselläni sen pienen illuusion, että jokainen potilas olisi enemmän tai vähemmän kiireellinen. Tosiasiahan on, että hyvin harva potilas kuljetetaan kiireellisenä sairaalaan.

Tampereella yhteistyö hätäkeskuksen kanssa, toimii oman kokemukseni mukaan hyvin. Esitiedot lisätietoineen tulevat usein kysymättä, suoraan suullisesti ajoneuvoon ja tehtävälle hälytetään riittävä määrä yksiköitä. Kertaakaan en itse joutunut pyytämään lisäapua tai tiedustelemaan hälytettyjä yksiköitä. Oman mielikuvani perusteella päivystäjät olivat hyvin ammattitaitoisia ja perillä kentän toimintamalleista. Iso kiitos kaikille päivystäjille tästä kesästä. Jatkakaa samaan malliin.

Mä näen, että on hienoa lähteä tehtävälle. Näen, että se on tietyllä tapaa etuoikeus. Silloin joku tarvitsee minun ammattitaitoani, minun näkemyksiäni, minun apuani. Mä toivon, että tuo ajatusmalli ei koskaan tule minussa muuttumaan. Olkoon ajat kovia, mutta tuota en halua itsessäni muuttaa.

Jotta lukijoille selviäisi hieman tuo hoitohenkilöstön hierarkia, niin seuraavaksi pieni vertauskuvallinen selostus:

Minä valmistun palomieheksi ja perustason sairaankuljettajaksi. Jos kuvitellaan tilanne, että olisimme armeijassa, niin minä tulen kuulumaan miehistöön. Minä toimin hyvin pitkälti käskyjen alaisuudessa. Minua johtaa ensihoitotilanteessa, joko hoitotason sairaankuljettaja (ensihoitaja) tai Lauri4 (lääkintäesimies). Minä voin heidät radiolla tilata kohteeseen, jos näen sen tarpeelliseksi tai sitten heidät hälytetään kohteeseen yhtäaikaa kanssani. Mä näen, että johtajani työskentelevät suuren henkisen paineen alla, suuressa vastuussa ja tekevät tarvittaessa isoja päätöksiä, hyvin lyhyessä ajassa. He antavat lääkkeet, painavat sitä mäntää, mäntää, joka ihmisen tappaa, jos sitä liikaa painaa. Minä heitä suuresti arvostan ja heidän alaisuudessaan on etuoikeus työskennellä.

Tampereen aluepelastuslaitoksella perustaso huolehtii niin kiireettömästä, kuin kiireellisestäkin ensihoidosta. Se on hyvä asia, että pääsin ajamaan myös “kiirekyytiä”. Pääsi välillä hieman tiukempiin paikkoihin ja sitä kautta kehittämään ammatillista osaamistaan. Myöskin näen, että jotta pää kestää painetta, on kiireellistäkin kyytiä päästävä ajamaan aika ajoin. Ihminen unohtaa, jos ei pääse tekemään ja hankkimaan sitä rutiinia->itseluottamus kärsii->pää ei kestä enää painetta niin hyvin. Mä olen oppinut ajattelemaan, että se mikä siellä kohteessa meitä odottaa, on jo tapahtunut. Aikaa ei saa takaisin. On se kuinka kiireellinen tehtävä tahansa, niin mä ajan kohteeseen siten, että muiden tienkäyttäjien henki ja turvallisuus ei vaarannu. Mä en sitä itselleni antaisi koskaan anteeksi, jos jonkun päälle hälytysajossa ajaisin. Niin kiire ei ole koskaan. Jos kohteessa on esitietojen mukaan eloton potilas, niin se on mulle vainaja niin kauan, kunnes monitorissa näkyy pulsoiva rytmi. Turha siinä on ylimääräisiä paineita itselleen kasata. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö mä tekisi aina parastani. Mä teen aina parhaani, jos sinulle tai läheisillesi sattuu jotain.

Tutustuin kesän aikana hienoon työyhteisöön, yhteisöön, jonka veroista ei varmasti ihan heti muualla tule vastaan. Se ryhmähenki ja -kuri on kyllä vertaansa vailla. Eihän tätä työtä hullukaan muuten jaksaisi. Tapasin ihmisiä, joiden kanssa tulen varmasti viettämään vielä aikaani työajan ulkopuolellakin. Muistan ikuisesti, kuinka yksi vanhempi, kokenut kaveri minua rauhoitteli hetkellä, jolloin saimme hälytyksen rakennuspaloon, paloon, joka oli minulle ensimmäinen. Kyseinen kaveri oli minun savuparini. Minä olin savu1, hän savu2. Tiesin, että me menisimme ensimmäisenä kohteeseen sisään. Parini tokaisi minulle kalustohallissa ajoneuvoon kiivetessäni sanat : “Jukka, nyt palaa, mennään ihan rauhassa”. Se rauhoitti kovasti miestä, miestä, joka oli muutaman minuutin kuluttua “tulikasteessa”. Jotenkin ymmärsin, että parini tiedosti, että oli meikäläisen ensimmäinen “kova paikka” ja halusi nimenomaan rauhoitella ja laskea kierroksia. Se tokaisu vain tuli semmoisella “isällisellä” äänenpaineella. Ihan kuin isä huolehtisi omasta pojastaan. Sankaruuttako?…minun mielestäni kyllä.

Omalle kohdalleni osui muutama keikka, joissa potilas menehtyi. Onhan kuoleman kohtaaminen aina oma juttunsa, mutta olen tälle alalle lähtiessäni tiedostanut, että mä tulen näkemään “paskoja juttuja”. Enemmänkin huomasin, että pohdin asiaa siltä kantilta, että mitä mä tein hyvin. Toiminko siten kuin oli opetettu? Pystyinkö ottamaan riittävästi vastuuta? Mikä olisi voinut mennä vielä paremmin? Mikä meni heikosti? Tällä en tarkoita, etteikö kuoleman kohtaaminen tuntuisi missään. Kyllähän sitä jokainen joutuu itselleen tokaisemaan, että “potilas menehtyi”. Käsittelemään sen tosiasian. Lähinnä tarkoitan sitä, että tämä on ainoa ammatti, jossa voi sanoa itselleen, että “keikka meni hyvin, vaikka potilas menetettiin”.

Mä en kenellekkään toivo pahaa. Tosiasia kuitenkin on se, että niin kauan kun ihminen maan päällä tallustaa, tapahtuu asioita, jotka minun tulevaa ammattikuntaani työllistävät. Onko se väärin jos haluan kehittyä ammatissani? Onko se väärin jos tykkään työstäni? Mä uskon, että jos vain pysyn henkisesti ja fyysisesti terveenä, tulen jatkamaan tällä alalla vielä pitkään. Eläkkeelle pääsee kuulemma 65-vuotiaana. Luultavasti kuolen ennen sitä.

Lopuksi haluan sanoa, että paljon on itsestä kiinni, kuinka vaikeaksi hommat tekee. Kukaan ei tule sinulle kertomaan, että mikä on elvytyksen taktiikka. Missä on palopostiavain juuri tässä ajoneuvossa? Miten saan veden ulos tästä pumpusta? Miten tällä deffalla lähetetään sydänfilmi? Miten mä saan siitä ulos elintoiminnat? Joku voi olla sitä mieltä, että uusi tulokas vain stressaa liikaa kysyessään. Samoja kysymyksiä he kuitenkin ovat joskus itsekkin kysyneet. Kuten eräs ensihoitaja hyvin kiteytti: “On osa ammattiylpeyttä huolehtia kaluston tarkastuksesta, on osa ammattiylpeyttä osata käyttää sitä”.

-Jukka