Ikkunapaikka

Muistan varmasti lopun elämääni tunnetilan, joka valtasi ruumiini hetkellä, jolloin ensimmäistä kertaa tosielämässä reagoin keskusradiosta kuuluneeseen hälytysilmoitukseen. Saimme tehtävän kiireelliseen ovenavaukseen, koska ambulanssihenkilöstö ei päässyt kohteeseen sisään ja sammutusautosta löytyi työkaluja, joilla murretaan tarvittaessa hieman isompikin ovi.

Muistan sen tunnetilan niin helvetin hyvin. Sen adrenaliinin erittymisen verenkiertoon. Sen “meitä tarvitaan nyt”-fiiliksen. Sen operatiivisen radioliikenteen, joka sylki lisätietoja paloesimiehen virve-radiosta, kietoen sen nuoren tulokkaan siellä takapenkillä, yhä syvemmälle työnteon meininkiin.

Muistan kuinka naamani ei pysynyt peruslukemilla hetkellä, jolloin kuljettaja laittoi hälytyslaitteet päälle. Ei pysynyt, vaikka kuinka yritin. Se hetki oli vain niin jumalattoman hieno, hetki, jonka soisin jokaisen ihmisen kokevan edes kerran elämässään. Melkeinpä voisin sanoa, että siinä hetkessä kiteytyi kaikki se vaivannäkö, jonka olin nähnyt opistoon pääsemiseksi. Mä uskon, että sitä fiilistä ei tulla koskaan saamaan rahalla, fiilistä, joka tuona hetkenä pääni sisällä vallitsi. Se oli minun palkintoni ja mä otin siitä kaiken irti. Muistan kuinka vieressä istunut työkaverini minulle tokaisi: “Mitä sä Jukka oikein virnuilet?”. En vastannut mitään. Hymyilin vain yhä enemmän ja pyöritin päätäni :). Keikan jälkeen ei oikein uni tullut. Olin sen verran mahtavissa fiiliksissä :D.

Muokkasin pienimuotoisen videon tuosta hetkestä, jotta lukija voisi tekstiini samaistua. Kyseinen kohteeseen ajo ei ole luonnollisestikkaan tekstissä mainitulta hälytykseltä.

Ikkunapaikalle pääset tästä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *