"Janne, mun jalat palaa tänne!"

Käväisimme tänään maistamassa, miltä ihmisestä tuntuu, kun on oikeasti kuuma. Elämysajo toteutettiin harjoitusalueella sijaitsevissa palokonteissa, joissa on mahdollista “demota” mm. huoneistopalon kehitystä ja sen tuottamaa lämpökuormaa. Kontin peräseinään oli koottu lastulevyistä katto-ja seinäpinnat ja sytykkeenä toimivat kasa metrin mittaisia koivuhalkoja. Seuraavaksi vain pullot auki, maskit kasvoille ja sinolit tulille.

Istuimme pienessä ringissä kontin keskivaiheilla, seurasimme sitä palokaasujen muodostumista ja pyrimme kiinnittämään huomiota palon eri vaiheisiin. Palomiehen (elintärkeä) tieto/taito on osata erottaa palon eri vaiheet mm. savukaasujen väristä ja savupatjan liikehdinnästä katossa. Savusukellustilanteessa on riskinsä ja paniikkiin ei todellakaan ole varaa. Paloa “ajettiin” kontissa siten, että välillä paloa jäähdytettiin vedellä ja välillä palolle annettiin happea, jotta se hengittäisi ja keräisi uutta puhtia. Kyllä siinä tunsi itsensä pieneksi, kun alkupalon liekit sytyttivät kontin katossa leijuneet palokaasut ja liekit löivät pään yli selän taakse. Ei tehnyt mieli nostaa edes kättä. Miksi?? Kontin katossa oli parhaimmillaan lämpöä n. 1000 celsius-astetta.

Kerronpa tarinan, koska niitä en juuri koskaan ole kertonut. Olimme lunastaneet Jannen kanssa paikat eturiviin ja paloa oli jo “ajettu” jonkin aikaa, joten eturivissä saimme tuntea sen, miltä tuntuu kun on kuuma, liian kuuma. Makasin Jannen kanssa selälläni. Nojasimme pulloihimme, jalat kohti sitä helvetillistä infernoa. Se osoittautui virheeksi. Alkuun tunsin, kuinka käteni, jotka puristivat henkivakuutustamme suihkuputkea, alkoivat lämmetä uhkaavasti. Tiesin, että opettaja antaa merkin minähetkenä hyvänsä ampua vettä paloon, joten keskityin pitämään suihkuputken säädöt oikeanlaisina, jotta saisin ammuttua heti luvan saatuani, oikealla suihkukulmalla (viuhkalla), vettä liekkeihin. Ne olivat pitkiä sekunteja. Tunsin kuinka jalkojani alkoi polttaa uhkaavasti ja tokaisin Jannelle, että “Mulla palaa jalat”. Janne siinä vaiheessa jo korjaili asentoaan tuskissaan ja saikin vedettyä jalkansa vartalonsa alle.

Kun palomies hikoilee sammutusasussa, liekin aikaansaama liiallinen lämpösäteily saa hikipisarat kiehumaan sammuttajan iholla, sammutusvarustuksen alla. Tunsin oikeassa jalassani, että nyt tulee kyllä palovamma. Muistan ajatelleeni, että täältä on päästävä pois ja samalla sain merkin jäähdyttää paloa. Kahva taakse ja liekit nöyrtyivät. Vastalahjoituksena sammunut inferno sylki tulikuumaa vesihöyryä ylipaineella päällemme. Jäähdytyksen jälkeen Janne vei sanat suustani ja ilmoitti, että pitää päästä ulos. Poistuimme kontista ja tutkin jalkani. Oikeaan nilkkaan sain palovamman, josta muistona “vesikello”. Tietääpähän ainakin, että milloin on oikeasti kuuma.

Opistolla kyseisten demojen turvallisuus on viety huippuunsa. Oppilaiden tietoisuuteen on tuotu harjoituksessa vallitsevat turvaohjeet. On ammattitaitoinen opettaja, joka seuraa oppilaita ja tarpeen tullen toimii turvasukeltajana. On turvapari, jolla toinen paineistettu työjohto. Palo saadaan siis heti sammumaan, jos käytössä olevaan työjohtoon tulee letkurikko jne. Harjoituksissa on myös ensihoitovalmius. Siitä huolimatta pieniä palovammoja saattaa kyseisissä demoissa tulla ja mikä tärkeintä, on muistettava, että yllämainittujen asioiden laiminlyönnillä tai ylimielisellä suhtautumisella riskeihin, voi käydä todella huonosti.

Paluu torniin

Letkutorni, paikka, jossa pelastajaoppilaan synnit pestään. Kävimme tänään Aleksin kanssa jälleen kerran ripittäytymässä letkutornin kierreportaissa. Turha siitä sen enempää on kertoa. Alla oleva video kertokoon tunnelmat.

Letkulaukut saat käsiisi täältä.

"Did the fire look at you?"

Jokainen meistä on varmasti joskus istunut tummuvassa kesäillassa nuotiolla, tuijottanut sinne tuleen, tuntenut liekin aikaansaaman lämpösäteilyn poskipäissä, kohentanut kepillä niitä palavia halkoja ja seurannut, kuinka kohentamisen seurauksena kipinät nousevat kohti tummaa taivasta, kuin tuhannet lasipurkista vapauteen päästetyt tulikärpäset. Mielen valtaa semmoinen syvä levollisuus.

Muistan lapsuudestani, kuinka isäukko aina veljeksiä opetti, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Isä painotti sitä, että tulta pitää osata kunnioittaa, aina kun sitä käytetään. Hyviä neuvoja isältä tilanteessa, jossa hän ei vielä tiennyt, että molemmista pojista tulee vielä jonain päivänä palomiehiä. Nyt voi isäukko kasvattaa mielestäni yhden rintakarvan, mutta vain yhden. 😀 Oppi ei ole mennyt hukkaan.

Tänään ruumiini valtasi se sama levollisuus, jonka tuo tuleen tuijottaminen saa aikaan. Seurasimme palotalolla rajatun tilan palon kehittymistä. Nähtiin kuinka nopeasti se palo kehittyy. Nähtiin, kuinka ne savukaasut alkavat muodostaa savupatjaa huoneen kattoon. Nähtiin, kuinka ne savukaasut syttyvät saavuttaessaan syttymisrajan. Ensimmäistä kertaa kurssilla näimme liekkiä ja täytyy sanoa, että kyseinen “demo” teki minuun vaikutuksen. Jotenkin siinä hetkessä oli läsnä, se isäukon opettama nöyrä kunnioitus tulta kohtaan. Hieno hetki.

"Pinturi veteen!"

Kävimme tuossa viime viikolla tutustumassa hieman enemmän tuohon pintapelastajan työnkuvaan. Aikaisemmasta kirjoituksestani, jossa pintapelastusta käsittelin kävi ilmi, että pinturin työ on fyysisesti raskasta. No, viime viikolla se oli vielä raskaampaa. Suuntasimme ajoneuvojen keulat kohti Kallan siltoja ja levähdyspaikalle saavuttuamme “ajoimme” pari keikkaa, joissa potilas oli tippunut jäihin ja hänet piti sieltä pelastaa.

Olin itse potilaana tuolla keikalla ja raahauduin tahallani erittäin vittumaiseen paikkaan. Etsin sillan kupeesta virtauskohdan, jonka läheisyydessä jää oli vielä n. 25cm paksua, mutta ei kestäny pinturin painoa. On nimittäin jokseenkin raskasta rikkoa kokoajan jäätä käsillä edestä, jotta ylipäätään pääsee eteenpäin. Itse potilaana kiersin asemapaikkaani pienen ketunlenkin kautta. Etsin väylän, jossa jää vielä kantoi joten kuten, jolloin kaiken työn sai tehdä itse pinturi. Siinä sitten avannossani seurasin pintureiden hidasta ja raskasta etenemistä kohti ylvästä pelastumistani. Kyllä kavereiden kasvoista näki, että milteipä herkistyivät huomatessaan, että tämäpä on hieman “paskempi” homma. Edellisellä keikalla Janne teki saman minulle, joten annoin hyvän kiertää. 😀

Ennen harjoitusta ilmoitimme häkeen, että olemme kyseisessä paikassa harjoittelemassa, jotta moottoritietä ajaneet siviilit, jotka mahdollisesti soittaisivat hätäpuhelun, eivät saisi aikaan oikeaa vesipelastustehtävää Kuopion pelastuslaitokselle. Oli silti hieno seurata siinä avannossa siviilien reaktioita kun havaitsivat, että tuollahan on joku tippunut jäihin. Jokseenkin pitkiä tuijotuksia ja hyvä niin. Hädässä ystävä tunnetaan :).

Kokonaisuudessaan päivä oli mahtava. Hienoa toimintaa ja sitä paljon puhuttua yhteishenkeä. Jotenkin tuli siinä pintureiden tuloa odotellessa samanlainen fiilis, kuin olisi ollut mökkirannassa kelluttelemassa. Lepäillä siinä selällään kuivapuvun kelluttaessa ja nauttia hiljaisuudesta, jonka Kallavesi minulle jääkylmänä tarjoili.