Hetken tie on kevyt

Kiskaisin sammutusasun ylleni, puin palohupun päähäni ja tarkastin, että se on hyvin kasvoillani. Nostin paineilmalaitteen lattialta selkääni, nojauduin etukumaraan ja samalla kiristin laitteen hihnaston, jolloin laite painautui hyvin selkääni vasten. Kiinnitin lantiovyön ja samalla yhdistin hengitysventiilin vasemmassa olkaimessa sijaitsevaan syöttöliittimeen. Painoin hengitysventiilin kasvo-osassa sijaitsevaan pikalukitukseen ja ripustin kasvo-osan roikkumaan kaulaltani.

Ilmoitin pullopaineeni savusukelluksen valvojalle, puin kypärän päähäni ja siirryin rasitushuoneen ovelle odottamaan lupaa astua peremmälle. Siinä odottaessa otin vielä vesipullostani kulauksen, vähän kuin Asterix ennen roomalaisten nöyryyttämistä. Sivusilmässäni paistoi tuo tuttu punainen valokyltti. Se ei tuntenut myötätuntoa minua kohtaan, ei, vaikka olisin kenties halunnut.

Rasitushuoneen ovi avautui ja kutsui minut peremmälle. Eteeni avautui näkymä, joka jo vuosien ajan oli toiminut kärsimyksen alttarina, alttarina, jota vihasin. Juoksumatot, ylätaljat, tikkaat ja kuntopyörät, kaikki pultattu pohjakerroksen kylmään betoniin. “Ei jumalauta”, muistan ajatelleeni noustessani kuntopyörän selkään. Neljä minuuttia polkemista edessä muuttuvalla vastuksella. Silmäni tapittivat seinässä olevaa rasitusasteikkoa, jolla kartoitetaan testattavan omia tuntemuksia rasituksen voimakkuudesta. Muistan ajatelleeni, että tulee vielä päivä, jolloin tuo asteikko vituttaa ja vituttaa sitten paljon….tuijotat maskin takaa, lasittunein silmin, kohtaa “erittäin raskas” ja polkeminen vasta aloitettu. Se on syvältä, se on vielä edessä.

Neljä minuuttia poljettuani siirryin “päättymättömiin tikapuihin”. Edessä 30 metriä kiipeämistä lähes pystysuoraan ylöspäin. Pääsin hyvin rytmiin ja tikkasin koko matkan ilman sen suurempia happoja, jonka jälkeen kiskoin ylätaljaa 20 kertaa lattiaan. Kyseinen alkulämpö sai sammutuspukuni alla aikaan pienoista hikoilua, joten otin taas kulauksen vettä, jonka jälkeen ilmoitin savusukelluksen valvojalle aloittavani sukelluksen.

Ilmoituksen tehtyäni, painoin maskista turvapaineen pois ja avasin pulloventiilin. Kiinnitin maskin kypärääni ja vedin syvään henkeä, jolloin hengitysventiili alkoi survoa ilmaa sisuksiini. Tarkastin, että maski oli kunnolla kasvoillani ja varustus kunnossa. Aloitin sukelluksen huoneistosimulaattorin synkkään pimeyteen. Psii-Huu-Psii-Huu…

Sukelsin yhdessä Aleksin kanssa ja törmäsimme matkalla muutamaan ongelmatilanteeseen. Huoneistosimulaattoriin oli vedetty naru, jota seurata, mutta siitä huolimatta meinasimme kadottaa suunnan pari kertaa. Siinä sitten ahtaassa, säkkipimeässä ja järkyttävässä ruumiinlämmön tuottamassa kuumuudessa, heitimme kolikkoa ja päätimme puntaroida sitä, että mihin helvettiin tästä pitäisi yrittää mennä. Ei ainakaan sinne. Siellä me olimme jo. Jos joskus kuolemani jälkeen joudun helvettiin, niin onpahan ainakin tuttu paikka.

Törmäsimme sukelluksen loppuvaiheilla nukkeen, jota käytetään tulevissa harjoituksissa potilaana, joka pitää raahata ulos. Nukke painaa 70kg. Tosielämässä ulvoisin riemusta, jos pelastettava potilas painaisi “vain” 70kg. Mitäpä sitten jos potilas painaakin 120kg? Kyllä siinä tilanteessa saisi “Taivaan isä” lähettää Jukka pojalle ihmeen, jotta potilas ei jäisi liekkeihin. Tänään nukkea ei vielä raahailtu perässä. Saan siis säästää riemun kiljahdukseni tuonnemmaksi.

Mun sukellus kesti 44 minuuttia ja olin aika helvetin uupunut. Ryystin ilmaakin kunnioitettavalla 82 litran minuuttivauhdilla. Pullopaineeni ennen sukellusta oli 250bar ja pilli, joka varoittaa varailmalle siirtymisestä, alkoi huutaa jo 15 minuutin sukelluksen jälkeen. En oikein tiedä mikä tässä hommassa on vikana. Mä olen hyvässä kunnossa. Kenties en osaa vain hengittää vielä tuon maskin kautta kunnolla ja tuhlaan energiaa turhaan toimintaan. Pelkkä puhuminenkin on helvetin raskasta kun alkaa olemaan puhki. Pitää huutaa ja silloin hengitysrytmi sekoaa. Pitäisi osata vetää ilmaa tasaisesti ja uloshengittää ylikorostetusti. Mulla ei kenties riitä itsekuria hengittää rauhassa, vaikka alkaa olemaan fyysisesti/henkisesti lopussa. Se on hyvin vaikeaa kun syke on maksimissa, on pimeää, ahdasta ja aivan järkyttävän kuuma. Silloin on niin helvetin helppoa, alkaa ryystämään sitä ilmaa luonnollisen läähätyksen tahtiin.

Kyllä se tästä kunhan saa toistoja alle. Turha silti haaveilla, että kyseinen touhu muuttuisi helpoksi, koska silloin tulee pettymään pahemman kerran. Hieman vain sitä taloudellisuutta kaipaisin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *