Ihmisten edessä

Kävin tuossa muutama viikko sitten pitämässä luennon opistosta ja sen tarjoamista koulutusvaihtoehdoista. Luennon pidin eräässä lukiossa Tampereella kaverini pyynnöstä. Itse näen asian niin, että on hienoa jos meikäläistä pyydetään luennoitsemaan asiasta, joka on lähellä sydäntä, josta omaan kokemuksia ja hyvän teoriatiedon. Ei tuommoisesta tarjouksesta voinut kieltäytyä. Kyseiset luennot antavat mielestäni arvokasta kokemusta. Ihmisten edessä luennoitseminen vaatii treeniä, jotta siinä voi kehittyä. Luennolla oli 25 opiskelijaa ja olin valmistellut esitystäni parin viikon ajan, jotta se olisi sopivan ytimekäs ja osaisin sen hyvin esittää. Esitin tuon luennon vielä varmuuden vuoksi tyttöystävälleni edellisenä päivänä, jolloin hän sai antaa siitä palautteen. Häneltä tulikin muutama hyvä pointti ja muutin esitystäni hieman sen pohjalta. Kyllä ainakin itseäni hieman alkuun jännitti, mutta äkkiähän se jännitys poistui kun luento kulki eteenpäin.

Sain mielestäni pidettyä yleisön hyvin “hanskassa”. Sen suhteen ei ollut ongelmia, vaikka olikin perjantai päivän viimeiset oppitunnit. Ilmeisesti käsiteltävä aihepiiri kiinnosti yleisöä sen verran, että oppilaat jaksoivat keskittyä käsillä olevaan asiaan. Täytyy myöskin todeta, että jos omaa vapaa-aikaani uhraan opiston ja oppilaiden hyväksi, niin perseilyä en luennollani suvaitse. Kyllä mä sen verran vittumainen mies olen. En olisi yöuniani menettänyt, jos joku oppilaista olisi aloittanut viikonlopun vieton hieman aikaisemmin. Kuitenkin edellä mainittuihin toimenpiteisiin ei tarvinnut ryhtyä. Siitä kiitos oppilaille. Kuri se on joka olla pitää. 😀

Luento käsitteli hyvin pitkälti pelastajan koulutusohjelmaa, joskin pintaraapaisulta kerroin myös muista koulutusohjelmista. Kerroin myös yleisiä asioita opistosta ja siitä, että missä puitteissa täällä koulutetaan ihmisiä. Näkisin erittäin tärkeänä tuollaisella rekrytointiluennolla sen, että luennoitsija esittää omia näkemyksiään ja mielipiteitään koulutuksesta. Silloin yleisö voi peilata omia mielipiteitään kuulemaansa. Ei pidä kuitenkaan pelotella, mutta mä näen asian niin, että turha niitä reaaliteetteja on unohtaakkaan. Tällä alalla työskentelevä tulee kohtaamaan kurjuutta, sitä elämän nurjaa puolta. Tällä alalla työskentelevä tulee näkemään paljon kuolemaa. Pitää kuitenkin myös muistaa kertoa siitä “työn suolasta”. Siitä miksi itse hakeutui ja niistä onnistumisista, jotka antavat virtaa jaksaa koulutuksessa/työelämässä. Ihan pienikin onnistuminen lämmittää mieltä. Se vaan on niin, että joka hommassa on vaakakuppinsa.

On hyvä myös huomioda se, että minkälainen luento soveltuu parhaiten sille kohdeyleisölle. Päiväkodissa ei voi luennoida samalla tyylillä, samoista asioista, kuin tuolla lukiossa. Kuitenkin näin tärkeänä näyttää luennolla kuvia koulutuksesta, koska ne tukivat hyvin itse esitystä. Näytin myöskin videon harjoitusalueesta, jotta oppilaille hahmottuisi paremmin ne opiston tarjoamat puitteet ja olin myös loppuun säästänyt pienen “rekryvideon”, johon oli hyvä päättää tuo kyseinen rutistus.

Luento meni hyvin ja olin siihen tyytyväinen. Toivottavasti oppilaat saivat siitä irti edes jotakin.

Rekryvideo löytyy täältä.

Hetken tie on kevyt

Kiskaisin sammutusasun ylleni, puin palohupun päähäni ja tarkastin, että se on hyvin kasvoillani. Nostin paineilmalaitteen lattialta selkääni, nojauduin etukumaraan ja samalla kiristin laitteen hihnaston, jolloin laite painautui hyvin selkääni vasten. Kiinnitin lantiovyön ja samalla yhdistin hengitysventiilin vasemmassa olkaimessa sijaitsevaan syöttöliittimeen. Painoin hengitysventiilin kasvo-osassa sijaitsevaan pikalukitukseen ja ripustin kasvo-osan roikkumaan kaulaltani.

Ilmoitin pullopaineeni savusukelluksen valvojalle, puin kypärän päähäni ja siirryin rasitushuoneen ovelle odottamaan lupaa astua peremmälle. Siinä odottaessa otin vielä vesipullostani kulauksen, vähän kuin Asterix ennen roomalaisten nöyryyttämistä. Sivusilmässäni paistoi tuo tuttu punainen valokyltti. Se ei tuntenut myötätuntoa minua kohtaan, ei, vaikka olisin kenties halunnut.

Rasitushuoneen ovi avautui ja kutsui minut peremmälle. Eteeni avautui näkymä, joka jo vuosien ajan oli toiminut kärsimyksen alttarina, alttarina, jota vihasin. Juoksumatot, ylätaljat, tikkaat ja kuntopyörät, kaikki pultattu pohjakerroksen kylmään betoniin. “Ei jumalauta”, muistan ajatelleeni noustessani kuntopyörän selkään. Neljä minuuttia polkemista edessä muuttuvalla vastuksella. Silmäni tapittivat seinässä olevaa rasitusasteikkoa, jolla kartoitetaan testattavan omia tuntemuksia rasituksen voimakkuudesta. Muistan ajatelleeni, että tulee vielä päivä, jolloin tuo asteikko vituttaa ja vituttaa sitten paljon….tuijotat maskin takaa, lasittunein silmin, kohtaa “erittäin raskas” ja polkeminen vasta aloitettu. Se on syvältä, se on vielä edessä.

Neljä minuuttia poljettuani siirryin “päättymättömiin tikapuihin”. Edessä 30 metriä kiipeämistä lähes pystysuoraan ylöspäin. Pääsin hyvin rytmiin ja tikkasin koko matkan ilman sen suurempia happoja, jonka jälkeen kiskoin ylätaljaa 20 kertaa lattiaan. Kyseinen alkulämpö sai sammutuspukuni alla aikaan pienoista hikoilua, joten otin taas kulauksen vettä, jonka jälkeen ilmoitin savusukelluksen valvojalle aloittavani sukelluksen.

Ilmoituksen tehtyäni, painoin maskista turvapaineen pois ja avasin pulloventiilin. Kiinnitin maskin kypärääni ja vedin syvään henkeä, jolloin hengitysventiili alkoi survoa ilmaa sisuksiini. Tarkastin, että maski oli kunnolla kasvoillani ja varustus kunnossa. Aloitin sukelluksen huoneistosimulaattorin synkkään pimeyteen. Psii-Huu-Psii-Huu…

Sukelsin yhdessä Aleksin kanssa ja törmäsimme matkalla muutamaan ongelmatilanteeseen. Huoneistosimulaattoriin oli vedetty naru, jota seurata, mutta siitä huolimatta meinasimme kadottaa suunnan pari kertaa. Siinä sitten ahtaassa, säkkipimeässä ja järkyttävässä ruumiinlämmön tuottamassa kuumuudessa, heitimme kolikkoa ja päätimme puntaroida sitä, että mihin helvettiin tästä pitäisi yrittää mennä. Ei ainakaan sinne. Siellä me olimme jo. Jos joskus kuolemani jälkeen joudun helvettiin, niin onpahan ainakin tuttu paikka.

Törmäsimme sukelluksen loppuvaiheilla nukkeen, jota käytetään tulevissa harjoituksissa potilaana, joka pitää raahata ulos. Nukke painaa 70kg. Tosielämässä ulvoisin riemusta, jos pelastettava potilas painaisi “vain” 70kg. Mitäpä sitten jos potilas painaakin 120kg? Kyllä siinä tilanteessa saisi “Taivaan isä” lähettää Jukka pojalle ihmeen, jotta potilas ei jäisi liekkeihin. Tänään nukkea ei vielä raahailtu perässä. Saan siis säästää riemun kiljahdukseni tuonnemmaksi.

Mun sukellus kesti 44 minuuttia ja olin aika helvetin uupunut. Ryystin ilmaakin kunnioitettavalla 82 litran minuuttivauhdilla. Pullopaineeni ennen sukellusta oli 250bar ja pilli, joka varoittaa varailmalle siirtymisestä, alkoi huutaa jo 15 minuutin sukelluksen jälkeen. En oikein tiedä mikä tässä hommassa on vikana. Mä olen hyvässä kunnossa. Kenties en osaa vain hengittää vielä tuon maskin kautta kunnolla ja tuhlaan energiaa turhaan toimintaan. Pelkkä puhuminenkin on helvetin raskasta kun alkaa olemaan puhki. Pitää huutaa ja silloin hengitysrytmi sekoaa. Pitäisi osata vetää ilmaa tasaisesti ja uloshengittää ylikorostetusti. Mulla ei kenties riitä itsekuria hengittää rauhassa, vaikka alkaa olemaan fyysisesti/henkisesti lopussa. Se on hyvin vaikeaa kun syke on maksimissa, on pimeää, ahdasta ja aivan järkyttävän kuuma. Silloin on niin helvetin helppoa, alkaa ryystämään sitä ilmaa luonnollisen läähätyksen tahtiin.

Kyllä se tästä kunhan saa toistoja alle. Turha silti haaveilla, että kyseinen touhu muuttuisi helpoksi, koska silloin tulee pettymään pahemman kerran. Hieman vain sitä taloudellisuutta kaipaisin.

"Älä mene sinne väliin!!"

Alla olevasta videosta näkyy, mitä tapahtuu jos laukeamatonta turvatyynyä ei ole suojattu asianmukaisesti. Tässä tapauksessa pelastaja on vielä kyyristyneenä tyynyn laukeamissektorilla. Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, tyynyn laukeaminen voi aiheuttaa vakavan loukkaantumisen tai jopa kuoleman.

Video

Jaws of life

Kuluneella viikolla tutustuimme hieman aiempaa enemmän sammutusauton hydraulisiin työkaluihin. Tuo sammutusauton hydraulinen työkalusetti käsittää leikkurin, “saksilevittimen”, tankolevittimen ja myöskin poljinleikkurin, jolla nimensä mukaisesti saadaan leikattua ajoneuvon polkimet poikki tilanteessa, jossa potilaan jalat ovat jalkatilassa puristuksissa. Poljinleikkuria voidaan myös käyttää ohjauspyörän kehän leikkaamiseen.

Liikenneonnettomuustilanteessa, jossa potilas vaatii ajoneuvosta irrottamista, pääprioriteetti on tilan tekeminen potilaalle, jotta potilas saadaan siirrettyä romuttuneesta ajoneuvosta. Ennen irrottamisen aloittamista on kuitenkin varmistuttava siitä, että ajoneuvo on virraton ja asian mukaisesti tuettu paikalleen. Kun auton korin rakenteita leikataan, on auto tuettava, jotta kori ei pääsisi muuttamaan muotoaan ja näin mahdollisesti aiheuttamaan potilaalle lisävahinkoa. Nykyajan autoissa on myöskin turvatyynyjä, jotka laukeamattomina aiheuttavat suuren riskin itse pelastus-ja hoitohenkilökunnalle. Ajoneuvoon asennetaan silloin turvatyyny suojukset, jotta mahdollinen, yllättävä, viiveellä tapahtuva turvatyynyn laukeaminen saadaan tehtyä vaarattomaksi. Tuollaisen turvatyynyn täyttöpaine on 300bar ja suojaamattomana lauetessaan se voi aiheuttaa vakavan loukkaantumisen, jopa kuoleman, edellyttäen, että joku työskentelee tyynyn laukeamissektorilla.

Harjoituksessa harjoiteltiin yllämainittuja asioita. Leikattiin ajoneuvoja eri tekniikoilla ja keskityttiin turvaamaan oma työskentely. Opistolle oli juuri saapunut uusi raivausajoneuvo, jonka mittarissa oli ruhtinaalliset 1300km ja hydraulityökalut olivat iskemättömät. Teki oikein pahaa naarmuttaa heti upouudet työkalut. 🙂 Kuten alla olevista kuvista näkyy, on tuo uuden raivausajoneuvon “saksilevitin”, hyvin miehekkään kokoinen “Fiskars”. Painoa sillä oli kuulemma n. 30kg. Kyseisillä työkaluilla työskenneltäessä, pitää pyrkiä hyvään työergonomiaan. Muuten saa helposti selkänsä remonttiin. Alla muutama kuva tuolta viikolta.

"Et uskalla uida tuohon saareen!!"

Viime päivät on vietetty tutustumisella korkealla työskentelyyn ja pintapelastukseen. Molemmissa aihepiireissä lähinnä haettiin tuntumaa varusteisiin. Katsottiin miten varusteita käytetään oikein ja turvallisesti. Pintapelastuksessa keskityttiin myös hiomaan oikeaa uintitekniikkaa pintapelastusvarustuksessa ja harjoiteltiin miten paniikissa, hukkumaisillaan oleva ihminen kohdataan turvallisesti. Pintapelastusvarusteilla on raskasta uida, joten on hyvä jos oppilas tajuaa jo tässä vaiheessa, että voimia on tarpeen mukaan säästettävä, jotta ei kauho itseään heti piippuun. Pelastettava tarvitsee sen pelastajan.

Testasimme myös uintia siten, että puimme yllemme ns. “kunnossapitohaalarin”. Sillä simuloitiin sitä, että miltä tuntuu jos tippuu veteen vaatteet päällä. Uinti matkaa haalareissa oli 100m ja tuon jälkeen en yhtään ihmettele sitä, että miksi Suomessa hukkuu ihmisiä vuosittain. Hommaa ei yhtään paranna se, jos veressä on vähänkään alkoholia. Mä omaan mielestäni suhteellisen hyvän uimataidon, mutta tuon 100m rykäisyn jälkeen olin aivan piipussa. Tuo uinti on siitä haastava laji, että vesi elementtinä on mielestäni henkisesti haastava. Silloin kun alkaa väsymään, on pystyttävä pitämään pää kylmänä ja keskityttävä ainoastaan hengitykseen. Muuten helposti hätääntyy ja rytmi sekoaa.

Korkeanpaikan työskentely toteutettiin letkutornissa, josta laskeuduttiin köysillä. Samalla harjoiteltiin lauenneesta putoamissuojaimesta irrottautumista. Pelastaja tarvitsee kädet vapaaksi laskeuduttuaan potilaan tasalle. Nuo varusteet sen mahdollistavat. Eli työmenetelmä on eri, mitä esimerkiksi puolustusvoimien erikoisjoukot ja poliisin valmiusyksikkö käyttävät. Myöskin turvavarmistukset ovat meillä sitä luokkaa, että putoamisen riski on mielestäni minimaalinen. Paljon pitää vikaan mennä jos putoaa. On turvaköysi, jossa on tarrain, joka pysäyttää liikkeen heti jos vauhti kiihtyy liian kovaksi. Samoin jos kädet irtoavat laskeutumislaitteesta, liike pysähtyy heti. Ainahan on riskejä. Siitä ei pääse mihinkään. Ne pitää aina tiedostaa ja toimia niiden välttämiseksi. Suuremmalla todennäköisyydellä kuolee liikenteessä, mitä noilla meidän laitteilla.
Oli pitkästä aikaa mukava vuodattaa hieman hikeä. Kyllähän ensihoidon jaksossakin välillä otsa tuli märäksi, mutta se johtui jostain muusta kuin fyysisestä ponnistelusta. 😀