Työharjoittelun antia

Jep,jep….työharjoittelujaksot, niin sairaalan ensiavussa kuin pelastuslaitoksella, ovat taakse jäänyttä elämää. Mitä tämä muutaman viikon mittainen kokemus sitten antoi??

Sairaalan ensiapu:
Opastajani oli pitkänlinjan lääkintävahtimestari, kokenut kaveri, jonka kanssa tulin hyvin juttuun. Ensimmäinen päivä kului lähinnä sivusta seuratessa sokkihuoneen arjessa. Kyllähän siinä muutamia perusmittauksia tuli otettua, mutta ei mitään sen kummempaa. Seurailin erityisesti asioita, jotka tulevat koskettamaan minua tulevaisuudessa mm. ambulanssimiehistön suullista raportointia potilasta luovutettaessa ja radiosta kuuluvia ennakkoilmoituksia saapuvasta potilaasta. Tottakai kiinnitin huomiota potilaan oireisiin. Meillekkin saapui tuona jaksona monta aivohalvauspotilasta. Huomasi kuinka selkeät ne oireet ovat silloin, kun yläkerrassa ei enää kaikki ole kunnossa. Ensiapuun saapui myös muutama liikenneonnettomuuden uhri, joita vastaanottamaan hälytettiin traumatiimi. Traumatiimi koostuu eri alojen kirurgeista ja mm. röntgen henkilökunnasta. Tällöin saadaan selvitettyä nopeasti potilaan vammat. Kyllä oli aika “orpo” fiilis siinä seurassa, täytyy myöntää. Leikkaussalissa olin yhden päivän ja sain suorittaa kaksi intubaatiota potilaan nukutuksen yhteydessä. Homma eroaa aika paljon nukesta, koska potilaan veltto kieli tulee pahasti eteen kun lihaksisto relaksoituu. Kieli pitää saada kammettua edestä pois, jotta näkyvyyden nieluun saa oikeanlaiseksi. Onnistuin kuitenkin hyvin putkittamaan anestesialogin rauhallisella ohjeistuksella. Ei siinä mikään kiire ole.

Täytyy kyllä sanoa, etteivät nuo ensiavun/vuodeosaston hommat ole minun hommiani. Ei tuolla sairaalan uumenissa ole sitä kenttätyön tunnelmaa. Kyllä kenttätyö on minulle se, mitä haluan olla tekemässä. Nostan hattua niille, jotka tuota vuodesta toiseen jaksavat. Muistan kun veimme aivohalvauspotilasta osastolle, jossa ei paljoa inhimillisyyttä ollut nähtävissä. Jokaisessa sängyssä makasi potilas, tyhjä katse silmissä, kuola valuen suupielistä. Ei minusta vain ole työskentelemään tuollaisilla “kuolemanosastoilla”. Voin myöskin todeta, että on helvetin hienoa pestä aikuista ihmistä, joka on kaulaansa myöten paskassa ja tavara on muhinut paidan alla kaksi vuorokautta. Siinä oli itselläni se “kutsumus” aika helvetin kaukana, kun leikkasin paitaa auki. Ei paljoa naurattanut. Kuten sanoin, nostan hattua niille, jotka tuota osaston hommaa tekevät.

SAKU-harjoittelu:

Tältä sairaankuljetuksen harjoittelujaksolta odotin henkilökohtaisesti todella paljon ja sitä se myös tarjosi. Heti asemalle saavuttuani aistin sen porukan keskuudessa vallitsevan yhteishengen. Vastaanotto oli jotenkin niin hyvää, että tunsi heti olevansa osa porukkaa. Opastajanani toimi Pekka. Pekka oli ajanut 25 vuotta pelkkää sairasautoa ja oli hieno huomata, että miehellä oli vieläkin rautainen ote tehdä hommia.

Heti aamusta tarkastettiin ajoneuvo, jotta kaikki tarvittava oli mukana autossa ja toimintakunnossa. Sitten odoteltiin vain keikkaa saapuvaksi. Tuolla meidän autolla oli keskimäärin 10-15 lähtöä/vrk eli ihan mukavasti, jota en pitänyt ollenkaan huonona asiana, koska intoa oppimiseen löytyi. Kaikki kokemus on ns. kotiinpäin. Mielestäni oli hieno huomata tuon 24h työvuoron vaikutus itse siihen työilmapiiriin. Asema oli vähän niin kuin toinen koti. Ollaan kimpassa vuorokausi hyvällä sakilla, tehdään ruokaa yhdessä, pelataan sählyä ja hälytyksen tullessa lähdetään töihin. Itselläni oli tuona harjoitteluaikana neljä bertta-tehtävää ja viimeisen päivän kruunasi yksi aarne-luokan tehtävä.

Hälytysilmoitus, T291, T21, TL4, tehtävä A702, (osoite), aarne-tehtävä, kuului keskusradiosta.

Olihan siinä nyt fiilistä. Sitä on aivan turha kiistää. Arki askareet asemalla loppuivat kuin seinään ja kalustohallin täytti tallin ovien avautumisesta kantautuva kolkko raksutus, samalla kun ambulanssin ja sammutusauton moottorit hyrähtivät käyntiin. Hetkeä myöhemmin lähdimme matkaan ja koko lähimaasto oli aivan sinisenä hälytysvalojen loisteessa. On siinä “pillikyydissä” vaan jotain. Herkkua. Se jotenkin oikein lataa mut siihen työnteon tunnelmaan. Aika vähän noita kiireellisiä keikkoja loppujen lopuksi on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nuo vähemmän kiireellisetkin keikat ole haastavia ja mielenkiintoisia. Kyllä mä näen, että yksi tämän työn hienouksista on se, että saat itse pähkäillä sitä, että mikä sitä potilasta vaivaa. Samalla saa olla ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Ei ole päivää, joka olisi samanlainen.

Mitä sitten jäi tuosta jaksosta ammatillisesti käteen. Ainakin se, että huomasi tietävänsä hyvin asioista. Osaa tehdä mittauksia ja päätellä niistä sitä, että mikä voisi potilaalla olla vikana. Tottakai sitten kun on saanut kokemusta, niin oikeaan työdiagnoosiin pääseminen on helpompaa. Myöskin huomasin, että potilaan kohtaaminen, haastattelu ja kirjaaminen sujuu hyvin. Oikeastaan kaikki kohtaamani potilaat olivat hyvin asiallisia eli sen suhteen ei ollut ongelmia. Hyvällä ja rauhallisella ulosannilla mennään pitkälle. Tämän koulun opeilla kyllä pärjää työelämässä jos on asenne kohdallaan. Siitä ei ole epäilystäkään.

Muistan tilanteen, jossa potilas oli kouristanut julkisella paikalla. Siinä oli kaksi maallikkoa saanut potilaan kiinni ennen hänen kaatumistaan. Paikalle saavuttuamme potilas oli tajuissaan, aikaan ja paikkaan orientoitunut, mutta luonnollisesti hyvin hädissään ja hermostunut. Siinä sitten kysyttiin maallikoilta mitä oli tapahtunut ja varmistettiin, että potilas ei ollut lyönyt päätään. Näinhän ei ollut tapahtunut, koska maallikot olivat saaneet hänet saatettua maahan. Rauhoiteltiin siinä hieman potilasta ennen siirtoa ja lopuksi ennen autoon nousemista kättelin molemmat maallikot ja kiitin heitä oikeasta toiminnasta. Paikalla oli paljon yleisöä ja maallikoista oikein huomasi, kuinka otettuja he olivat hoitohenkilökunnan kiitoksesta. Varmasti oli hieno heidän siitä jatkaa matkaansa päivän askareisiin. Ainakin itselle tuli heidän reaktiostaan tunne, että “Perkele, mä sain tänään jotain hyvää aikaan”. Kyllä suurin osa seuraa sivusta jos jotain tapahtuu, mutta nopeaan toimintaan eivät kaikki pysty. Eikä se kiittäminen vie kuin kaksi sekuntia, käden puristus, katse silmiin ja ajoneuvoon nouse. Pieniä asioita, mutta iso vaikutus.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *