"Irti potilaasta!!"

Olemme viimepäivinä keskittyneet hieman tavallista enemmän hoitoelvytyksen saloihin. Henkilökohtaisesti pidän kovasti kyseisistä harjoituksista. Ehkäpä siksi, että elvytys tilanteena on enemmän tai vähemmän hektinen. Siinä voi aistia parhaimmillaan sen tekemisen meiningin…jos sitä nyt siksi voi kutsua. Kun elvytyksessä taistellaan aikaa vastaan, niin tilanteessa on aina läsnä se tilannestressi. Ei siihen niinkään siinä touhutessa kiinnitä huomiota, koska tietää mitä tekee. Kun tietää miten toimia, niin homma on suhteellisen helppo pitää tumpussa. Kunhan kaikki tietää oman hommansa, niin elvytys sujuu mukavasti rullaten. Jokainen kurssitoverini voi varmasti yhtyä mielipiteeseen siitä, että jos et tiedä mitä tehdä, niin se olotila siellä oman päänupin sisällä on aika helvetin synkkä. Mielestäni juuri siksi, noista treeneistä on hieno ottaa kaikki irti. Lähemmäksi tosipaikkaa ei pääse ja koskaan et treenaa liikaa.

Elvytyksessä tilanteena, on mielestäni jotain hyvin “suurta”. Jotenkin sitä on vaikea selittää tai kuvailla. Se on se potilaan viimeinen toivo. Se, että saat olla mukana. Se, että sä voit vaikuttaa, taistella hoitohenkilöstön kanssa sitä kuolemaa vastaan. Niin järjettömältä kuin se saattaa kuulostaakkin. Se on kylmä tosiasia, että jos potilas menee elottomaksi, niin mahdollisuudet selviytyä ovat hyvin pienet. Vielä pienempi todennäköisyys on, että potilas kävelee selväjärkisenä ulos sairaalasta. Jotta ei kuitenkaan vaivuttaisi liiaksi synkkyyteen, on myöskin pieni todennäköisyys, että sydämeen saadaan elvytyksen avulla verta kierrättävä rytmi ja päästään kuljettamaan. Se ei takaa mitään, mutta se on alku. Olisihan se nyt perkele hienoa….eikö?

Yhdellä kädellä

Edellisessä blogimerkinnässä kerroin, että olen tuota kanylointia treenannut tekniikalla, jossa homma toteutetaan yhdellä kädellä. Koostin tuossa aikani kuluksi pienen havainnollistavan videon siitä, miten suoritus omalla kohdallani tapahtuu. Videossa on hieman taustamelua, johtuen siitä, että ensiapuluokassa oli paljon kurssilaisia hiomassa kanyloinnin tekniikkaa. Sainpahan siinä yleisöksikin muutaman kurssitoverin. Se on hienoa kun ei tarvitse ilman stressiä kanyloida….paineessa oppii :). Tuomas hoiti kuvaamisen ja Teemu oli urhea potilas. Kiitokset molemmille.

Onhan se niin, että meikäläistä on varmaan kanyloitu jo liian monesti. Neulatyynynä oleminen ei tunnu enää miltään. On se vaan silti hieno fiilis, kun itse onnistut suonen löytämään ja suoritus on onnistunut. Siinä on aina läsnä se tietty haastavuus, vaikka kurssilaisten suoniin onkin helpompi pistää, kuin vanhuksille tai matalapaineisille potilaille. Mielestäni semmoinen asia kuin “välitön palaute” on hieno asia. Kanyloinnissa sen palautteen saa heti. Joko se menee tai ei mene. Ei ole mitään välimuotoja. Sen takia sitä on hieno treenata.

Pistotekniikkaa voipi vilkaista tästä.