Intraosseaalinen infuusio

Intraosseaalinen infuusio eli luunsisäinen nesteytys, tulee kentällä kysymykseen siinä tilanteessa, jos tavallista i.v.-reittiä ei saada avattua ja tilanne vaatii nopeaa lääkereittiä/nesteytystä. Käytetään yleensä elvytystilanteissa. Toimenpide tehdään tarkoitukseen suunnitellulla luuporalla. Reitti aukaistaan sääriluun yläpäähän, polven alapuolelle, poraamalla luusta läpi, luuytimeen. Toimenpide vaatii, että työn suorittaja on hoitotason pätevyyden omaava henkilö. Eli Jukka ja kumppanit eivät saa tuota tehdä, vaikka kuinka haluaisivat.

Juttelin tuossa kaverini kanssa, joka kertoi muutaman tuommoisen poranneensa. Hän kertoi, että toimenpide on helppo ja erittäin nopea. Reitin avaamiseen menee kuulemma alle 10 sekuntia. Mä olen aina ollut siinä uskossa, että tuo poraaminen tehdään tajuttomalle tai kipulääkitylle potilaalle. No, eipä sitä kai aina tehdäkään. Ainakin mitä alla olevaan videoon on uskomista. Kenties tuo toimenpide voisi karsia niitä potilaita, jotka luulevat, että ambulanssi on taksi. Ensimmäisen kerran kun tuollaisella tykittäisi sääreen, voisi hyvin kuvitella, että heikoimmat karsiutuisivat.

EZ-IO

Ikuiset pikkupojat

Pikkuhiljaa alkaa ensihoidon opinnot olla takana päin. Vielä muutama viikko itse kullakin työharjoittelua sairaalan ensiavussa ja pelastuslaitoksien ambulansseissa. Tämän jälkeen siirrymmekin pelastustoiminnan savunkatkuiseen opintojaksoon. Vedetään tulta päin kovalla asenteella ja suoritetaan mm. kattotyöskentelykurssi. Opettaja joskus tokaisi, että “Te tulette näkemään täällä enemmän liekkiä, kuin 10 vuoden työuran aikana yhteensä”. Tästä pääsemmekin itse aiheeseen. Mä uskon vakaasti, että meissä miehissä, jokaisessa asuu se “ikuinen pikkupoika”. Muokkasin tuossa aikani kuluksi videon siitä prosessista, jolloin sitä “ikuista pikkupoikaa” on varmasti vaikea pitää kurissa. Mä uskon myöskin, että tuohon ei kyllästy koskaan. Voiko töihin lähtö olla hienompaa?

Hetki pikkupoikana alkaa tästä.

Jotain suurta….

Tentit suoritettu. Omalle kohdalle osui larynx-tuubin asennus elottomalle potilaalle, naamari-paljeventilaatio, i.v.-reitin avaus vammapotilaalle, elvytys ja rytmin analysointi, sekä keuhkoödeeman ja astman hoito. Kaikki tentit suoritin hyväksytysti ensimmäisellä yrittämällä. Jos olisin jonkun joutunut uusimaan, niin sitten se olisi uusittu. Virheellisistä suorituksista saa rakentavan palautteen, josta on hyvä ammattimiehiltä ammentaa oppia.

Koittaa sitä sitten kuinka rauhallisesti ottaa, niin aina siinä vaan se paine on läsnä. Uskallan väittää, että on se sitten oppilas tai vuosia kenttätyötä tehnyt henkilö, niin kyllä molemmilla on tenttitilanteessa stressiä. Ehkä kokenut kaveri osaa käsitellä sitä painetta paremmin, mutta kyllä hänelläkin stressiä on. Varsinkin kun valvojina toimivat ammattilaiset. Hyvin kesti pääni nuo tentit, vaikka kanyloinnissa käsi tärisikin. Kun on hyvin treenannut, niin painekin on helpompi pitää hanskassa.

Koin oikeastaan aika opettavaisen tilanteen tuossa larynx-tuubin laitossa. Tuubin asetettuani potilaan nieluun, täytin cuffin, koeventiloin, koeventilointi ok, mutta kun irrotin palkeen tuubista, niin tuubista irtosi liitoskappale, jolla tuubi liitetään palkeeseen ja tarttui tiukasti palkeen liitoskappaleeseen. Noin 20 sekuntia koitin saada liitoskappaleita irti toisistaan, koska tuubi oli sidottava ja saatava kapnometri väliin kiinni. Eihän se jumalauta irti lähtenyt. Viimeisenä oljenkortena nappasin intubointipakista kovamuovisen nielutuubin, kampesin liitoskappaleet erilleen ja hoidin homman loppuun. Näin voi käydä myös tosielämässä. Välineet hajoaa, mutta jotain on keksittävä ja nopeasti.

Tänään itselleni tapahtui myös jotain hyvin merkittävää henkilökohtaisesti. Siitä asti kun tänne päätin hakea, olen koittanut puntaroida, että ovatko nämä hommat mun juttuni. Mä olen tiennyt, että nämä hommat antavat varmasti helvetin paljon, mutta välillä on myöskin joutunut henkisesti painimaan sen suhteen, että miten mä pärjään näin haastavissa hommissa. Miten mä pärjään, kun se pilli huutaa ja asiat lepää minun harteillani? Olen koittanut ammentaa siitä sitä nöyryyttä, tiedostaen, että tulee vielä keikka, jolloin veri punnitaan. Tulee vielä keikka, jonka jälkeen pystyy vasta sanomaan, että onko itsestä todella tähän duuniin.

Tänään happihoidon rastilla opettaja loppupalautteessa tokaisi: “Sinusta Jukka tulee vielä hyvä palomies-sairaankuljettaja”. Sitä ei oikein pysty selittämään, kuinka hyvältä se minusta tuntui. Mä olin otettu. Oli tullut päivä, jolloin kovanluokan ammattilainen tokaisee entiselle tehdasduunarille nuo sanat. Tässä ei ole kyse siitä, etteikö mun kurssilla ole pätevää väkeä. Uskokaa pois, meidän kurssilla on jätkiä, jotka mä kelpuuttaisin rinnalleni siihen kovaan paikkaan. Silloin kun se veri punnitaan. Kysymys on siitä, että joku mulle sanoo tuolla tavalla ja vielä tarkoittaa mitä sanoo. Iso juttu minulle. Taidan vetää “tumut” viikonloppuna.

24 tunnin oppimäärä kätilöksi

Synnytys, tuo elämän alkuvaiheiden prosessi. Tulevan isän, äidin ja kenties palomies-sairaankuljettajan ikimuistoinen hetki. Kätilöksi kouluttautuminen kestää n. 3-4 vuotta. Onneksi meillä täällä opistolla, on valmiudet kouluttaa ammattitaitoisia kätilöitä 24 tunnissa. Huoli pois, lapsia syntyy joka päivä sademetsiin ja paikkoihin, missä ei terveydenhuollon palveluita ole saatavilla. Luonto hoitaa. Olen ollut siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että olen “saanut” ja kenties tulen vielä joskus “saamaan”. Synnytyksessä puhutaan kuitenkin hieman eri mittakaavan asioista. Meille näytettiin hieman diasarjoja kyseisestä tapahtumasta ja täytyy tässä vaiheessa nostaa lakki päästä ja kumartaa naisten suuntaan. On se sen näköistä hommaa, että muutama hikipisara saattaa ohimolle ilmestyä, jos synnytyksen joudun joskus kentällä hoitamaan.

Mutta tulevat synnyttäjät huomio. Ei mitään hätää, Jukka ja kumppanit ovat tehneet näitä ennenkin. Ammattimiehet hoitaa niin ei tarvitse hermoilla. 😀

Koulutuksessa keskityttiin lähinnä tunnistamaan raskauden eri vaiheita, komplikaatioita ja opeteltiin hieman otteita siihen, miten se lapsi autetaan maailmaan. Treenattiin myös tilanteita kun kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Tarkennukseksi vielä, että koululla on nuket, joilla homma onnistuu.

Tenttiviikko

No niin…tällä viikolla vuorossa ovat ensimmäiset ensihoidon käytännön tentit. Aiheina muistaakseni i.v.-reitin avaaminen, nilkan reponointi, elvytys ja rytmin analysointi, naamari-paljeventilaatio ja happihoidon menetelmät (astma, keuhkoödeema, COPD). Osassa tenteistä on jonkin asteen aikaraja, jotta saadaan luotua painetta ja varmistutaan siitä, että toiminta on riittävän tehokasta. Ennen kokeen suorittamista oppilaalle arvotaan jokin ylläolevista tenteistä. Oppilas ei siis tiedä etukäteen, mikä häntä oven takana odottaa. Kyllähän se saattaa hieman sydämeen ottaa, mutta tällä alalla paine on paras ystäväsi. Se ei sinua koskaan jätä.

Itsellä nuo asiat pitäisi olla ihan hyvin hallussa, ainakin kanylointi. Jos suonen olen löytänyt, niin yleensä se on myös lähtenyt vetämään. Virheasennossa olevan nilkan vetäminen paikalleen eli nilkan reponointi, on harjoittelussa jäänyt vähälle. Sitä pitää vielä kerrata ennen torstaita. Elvytys on hallussa, samoin defibrillaattorin käyttö. Naamari-paljeventilaatiota pitää vielä käydä hiomassa. Happihoidon menetelmät ovat pääpiirteittäin hallussa. Aika vähän kuitenkin kyseisiä toimenpiteitä on täällä treenattu yhdessä. Kaikilla varmasti teoriapuoli on hyvin hallussa, mutta itse käytäntö on se, joka saattaa aiheuttaa ongelmia, ainakin itsellä. Jotain saattaa helposti unohtua, koska kaikki asiat eivät ole päässeet takertumaan lihasmuistiin.

Turha noista on liikaa stressata…..vituiks ne menee kumminkin. 🙂

Käytiin tuossa viime viikolla Iisalmessa ajoharjoittelukeskuksessa. Luisteltiin peilijäällä ambulansseilla ja sammutusautoilla. Tarinan opetus oli se, että eipä niitä kukaan pidä hanskassa jos “reikä päässä” ajellaan. Eikä tarvita edes reikää päähän jos ei tunnisteta/tiedosteta riskejä. Pelkkä väistöliike 40kmh nopeudesta sammutusautolla, on aika helvetin vaikeaa. Varsinkin jos tien pinta on jäässä. Ei se pysähdy vaikka kuinka kaulalaskimot pullollaan survot jarrua. Kuvitellaan tilanne, että joku tulee kärkikolmion takaa eteen kun ajat hälytysajoa. Onko silloin vauhti 40kmh?? Saanen epäillä. Mitä teet?….et mitään.

Pienenä loppukevennyksenä voisin hieman muistella aikaa, jolloin olin hakemassa kurssille. Siellä alkutalven paskakeleissä juostessani motivoin itseäni ajatuksella, että jos joskus Jukka pääsee sammutusauton rattiin, niin kyllähän kuskilla ajolasit on oltava. Kyseisillä laseilla on pitkä tarina, eikä siitä sen enempää, mutta syy miksi ne joskus alunperin hommasin oli se, että ne ovat niin helvetin reteet. Nuo lasit silmillä ei voi olla nöyrä. Elämässä on hetkiä jolloin ei pidäkään olla. Lasit nostattivat hymyn lähes jokaisen kurssitoverin suupieliin. Niillä oli/on hienoa päästellä. Unelma kävi toteen. 😉