Cooperin testi

Jees….tänään aamulla kiskaistiin sitten Kuopio-hallissa kurssin ensimmäinen cooperin testi. Testi oli lähinnä kartoitusta omasta juoksukunnosta, eikä sillä ollut vaikutusta liikunnan arvosanan arvosteluun. Testistä ilmoitettiin vasta kahta viikkoa ennen sen juoksemista, joten jokaisella lajikohtainen treeni jäi hyvin vähälle. Itse olen tällä hetkellä harjoitellut kuntosalilla neljästi viikossa ja juoksemaan olen pyrkinyt kahdesti viikossa. Itseäni hieman harmitti tuo testin “puskista” tuleminen, koska olisin halunnut hermottaa kroppaani hieman kovempaan vauhtiin ennen varsinaista koitosta. Kahdessa viikossa kun ei hirveästi enää ole tehtävissä.

No….jokainen lukija varmaan tietää tuon 12 minuutin juoksutestin tunnelman. Fiilikset ovat hyvin pitkälti, jotain muuta kuin euforiset. Suurimman osan tuosta 12:sta minuutista odottaa, että saisi luvan heittäytyä siihen tartaniin. Cooper on myös omasta mielestäni helvetin kurinalainen, nöyrä juoksu. Pitää toisinsanoen tuntea itsensä niin, että osaa lähteä liikkeelle juuri oikeaa vauhtia, jotta ei hyydy liian aikaisin. Samalla pitää muistaa myös se, että jos lähdet liikkeelle liian hitaasti, jo viiden sekunnin jääminen tavoitekierrosajasta, merkkaa isoa vauhdin kiristämistä loppua kohden. Oikeastaan homma kustaan pahimmassa tapauksessa valmiiksi jo ensimmäisen kierroksen aikana. Pitää olla itsekuria juosta kellon mukaan, vaikka muut juoksisivat kovaa ohi. Kyllä ne siellä edessä nopeasti rauhoittuvat, kunhan hapot iskevät lihaksiin. Kello kertoo totuuden.

Onhan se niin, että vaikka testi itsessään on rankka, on se vaan pirun hienoa se kilpailun tuntu. Se fiilis kun mätkähdät tartaniin ja keuhkot meinaa räjähtää. Se fiilis kun olet antanut kaikkesi. Juoksu juostiin siis hallissa. Minun mielestäni tuo sisäilma on jotenkin myrkkyä tämän luonteisessa testissä. Se ilma on niin kuivaa. Ulkona juokseminen on siitä mukavaa, koska saat raikasta happea kokoajan keuhkoihin, kunhan jaksat sitä vaan vetää niihin. Kaikesta huolimatta asetin tavoitteeksi vähintään 3000m. Se on jotenkin semmoinen maaginen raja. Tiesin, että omaan ennätykseeni (3130m) ei sisätiloissa ja ilman kovatehoista vetoharjoittelua tulla pääsemään.

Itse juoksu meni hyvin, paremmin kuin odotin. Juoksin alkumatkan Kallen ja Kimin kanssa juuri sopivaa vauhtia. Näin järkeväksi käyttää Kallen ja Kimin vetoapua hyväkseni mahdollisimman pitkään. On helpompi juosta kun joku “avaa tietä” edessä ja itse tyytyy tarkkailemaan kavereiden puhtia taaempaa. Silloin haistaa sen kaverin hyytymisen ja voi pamauttaa isompaa silmään ja ohi. Kimin vauhti hyytyi muistaakseni jossain puolenvälin paikkeilla, mutta Kallen kanssa kävimme raivoisaa taistelua kahdella viimeisellä kierroksella. Viimeisellä kierroksella laitoin kaikki peliin, tein aloitteen ja otin irti. Kalle ei enää pystynyt vastaamaan nopeaan vauhdin muutokseeni. Se on helvetin vaikeaa henkisesti kun olet aivan puhki ja toinen ampuu ohi. Sen takia tein itse aloitteen loppukiristä. Kelasin mittariin 3060m ja olen siihen enemmän kuin tyytyväinen.

Oli hienoa juosta kun porukka kannusti, varsinkin viimeisillä kierroksilla. Ne on niin syvältä. Oli myöskin hieno huomata, että muutama muukin kurssitoveri kelasi mittariin tuloksen, johon he olivat silminnähden tyytyväisiä. Eikä se tulos, vaan se, että vedät parhaasi. Se palkitsee.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *