Käden jatke

Tänään pääsimme heti herättyämme, sukeltamaan laskimokanyloinnin kiehtovaan maailmaan. Olin innoissani, oikeasti. Vihdoin koitti aika, jolloin pääsin itse pistämään ja treenaamaan tuota tarkkuutta vaativaa toimenpidettä. Pidin myös siitä, että vanha armeija-aikainen tuttavani, oli tullut koululle luotsaamaan minut kanyloinnin saloihin. Ei oltu nähty seitsemään vuoteen, joten oli mukava vaihtaa kuulumisia ja kysellä ammattimiehen näkemyksiä kenttätyöstä. Ensihoitajaksi opiskellut Pete oli alkupuhuttelun perusteella, omasta mielestään tänään kovassa seurassa. Totta, hän oli. Kanylointia opettivat tänään hyvin pätevät ensihoidon ammattilaiset. Peten mielestä oli hienoa, että hänelle tarjottiin mahdollisuus tulla opistolle opettamaan motivoitunutta porukkaa. Nähtäväksi jää, että nähdäänkö Pete vielä joskus tallaamassa opiston käytäviä opettajan virassa. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mutta itse asiaan. Tänään alkupuhuttelussa opettaja tokaisi: “Jos meinaa lähteä taju, niin se on ihan normaalia. Aina joku tippuu. Niin on tapahtunut joka vuosi ja tämäkään vuosi ei ole poikkeus. Rinnakkaiskurssilla tipahti viisi ukkoa”. En kertonut tuota siksi, että jotenkin puolustelisin “heikkouttani”, vaan lähinnä siksi, että olen sen kokenut aikaisemmin. Se on jännä tunne. Silmät kuulemma alkaa pyörimään ensiksi päässä, jonka jälkeen lattia kutsuu :). Tänään tosin en ollut enää tuommoisesta huolissani. Olinhan harrastanut jonkin asteen siedätyshoitoa. Lähinnä halusin alkaa keskittymään siihen, miten saan piston onnistumaan ja miten osaan käsitellä kanyylia aseptisesti oikein. Itselläni on myöskin yksi pieni pistämistä vaikeuttava tekijä käsissä. Ne kun tuppaa välillä tärisemään paineen alla. Tuota en niinkään näe ongelmana, vaan enemmänkin ärsyttävänä piirteenä. Se ei ole ongelma kun sen tiedostaa ja nyt on hyvä alkaa sitä pois oppimaan. Kuten velipoika joskus sanoi: “Vaikka ne kädet tärisee, niin sä otat sen homman haltuun”.

Aloitimme kanyloinnin pareittain ja sain parikseni Mikan. Olin tyytyväinen parivalintaani, koska Mika on luonteeltaan hyvin leppoisa ja rauhallinen tyyppi. Jotenkin tuo kanylointi on rauhallisen miehen hommaa. Kanyylien ja nesteensiirtolaitteiston käsittely on alkuun hieman vaikeaa. Itsellä ainakin on jonkin sortin “nakkisormet”, joten pienien kanyylien ja liitoskohtien käsittely vaatii tarkkuutta. Ehkä tämän takia kaikki lapsuudessani rakentamani lentokoneiden pienoismallit, tuppasivat aina näyttämään joltain muulta, miltä pakkauksen kansikuva. On myös henkisesti mukavaa jos sinua pistävä kaveri omaa rauhallisen tyylin pistää, eikä syöksy suoneen “sotailme” naamalla. Jokaiselle tottakai muovautuu oma tyylinsä pistää, mutta se rauhallisuus, se rakentaa sen luottamuksen hoitajan ja potilaan välille ja luo edellytykset onnistuneeseen laskimokanylointiin. Se on mun mielestä se kivijalka. Tuo toimenpide on mielestäni asiakaspalvelua ja olisi hienoa, jos kenties neuloista vähemmän välittävän potilaan, ei tarvitsisi stressata liikaa pistämisestä.

Mika kuvasi videopätkän meikäläisen suorituksesta. Toivottavasti se valaisee hieman miten pistäminen ja nesteensiirto toteutetaan. Suoritus ei välttämättä ole mikään tyylipuhdas, mutta en sitä vaatinutkaan itseltäni. Harjoitus tekee mestarin. Kuten Pete sanoi, on päiviä jolloin kaikki menee perille ja juuri kun luulet osaavasi, yksikään ei onnistu. Tämänkertainen blogimerkintä on hyvä päättää opettajan lausahdukseen: “Kanyyli on parhaimmillaan käden jatke”.

Kanyylin ja staasin löydät täältä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *