Obduktio

Tänään herätessä oli hieman erilainen aamu. Tiesin herätessäni, että kahden tunnin sisään tulisin näkemään vainajan ja sille suoritettavan obduktion eli ruumiinavauksen. Tein aamurutiinini normaaliin tapaan, pukeuduin ja suuntasin ruokalaan aamupalalle. Aamupalan syötyäni, suuntasin yhdessä kurssitovereiden kanssa sairaalaan, ruumishuoneelle. Aamu oli kuin mikä tahansa normaali aamu. Liikenteessä normaalit aamuruuhkat ja takapenkillä joku haukotteli ja hieraisi unihiekat silmistään.

Joku voisi kysyä, että voiko tuohon valmistautua jotenkin. No, kyllähän mä siihen mielikuvaharjoittelulla valmistauduin. Olen kuullut myös tarinoita kyseisestä toimenpiteestä ja sitä kautta muodostin oman mielikuvan tulevasta. Näen kuitenkin, että ei siihen voi täysin valmistautua. Mä en koskaan ole nähnyt vainajaa, saati sitä, että se avataan. Jokainen ottaa sen miten ottaa, eikä sille voi mitään jos tekee huonoa. Kuten opettajakin totesi, että kyseinen toimenpide ei ole mikään miehuuskoe.

Kävellessäni sairaalan portista sisään, muistin hyvän ystäväni sanat. Tiedustelin häneltä joskus taannoin kyseisestä toimenpiteestä ja hän tokaisi: “On hyvä pitää mielessä se, että vainajalla on oma arvokkuutensa. Vainaja on elänyt elämän ja elämä itsessään on arvokas”. Jotenkin tuo lausahdus syöpyi mieleeni siten, että sen tänään muistin kävellessäni sairaalan käytävillä.

Saavuttuamme ruumishuoneen pukutilaan, porukasta oli aistittavissa jännitys. Monelle, mukaanlukien itselleni, kyseessä oli ensimmäinen kerta kohdata vainaja. Pukutilan ovelta oli suora näköyhteys itse saliin. Olin ensimmäisten joukossa vaihtamassa suojavaatteita ylleni, mutta ennen sitä vilkaisin saliin, koska halusin nähdä vainajan kauempaa, jotta voisin alkaa suorittamaan jonkin asteista valmistavaa itsepohdintaa asian tiimoilta. Monella varmasti oli sama suunnitelma, koska pystyin lukemaan sen kurssitovereiden hapuilevista katseista. Suojavaatteet ja hengityssuojaimen puettuani, siirryin saliin ja unohdin jostain kumman syystä toivottaa avaajalle hyvät huomenet. Pikku hiljaa hivuttauduin lähemmäs vainajaa kunnes arvioin etäisyyteni riittäväksi. Täytyy sanoa, että välillä itseäni hymyilytti. Kenties siksi, että tilanne oli jotenkin niin helvetin epätodellinen. Kenties se oli puolustusmekanismi sille jännitykselle tai kenties se jännityksen laukeaminen sai aikaan sen hymyilemisen. Se helpottunut fiilis siitä, että ei tässä ole mitään hätää. Itselläni ei ollut mitään ongelmia tuon pari tuntisen toimenpiteen aikana. En mä sitä miellyttävänä kokenut, mutta tulin asian kanssa hyvin toimeen.

Jotenkin tuntuu, että menee hieman aiheen vierestä, mutta eilen tutustuttiin ambulansseihin ja erilaisiin potilaan siirtovälineisiin. Tutustuttiin erilaisiin paareihin, kantotuoleihin ja suoritettiin ambulansseille viikkohuolto eli pesut ja kalustoinventaario. Ei siitä sen enempää. Alla muutama kuva kalustohallin uumenista tuolta ajalta.

Tämän blogimerkinnän päivämäärä on muutettu.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *