Tarinoita tosielämästä

Hyvä kaverini otti minuun aamulla yhteyttä ja tarjosi minulle linkin blogiin, jota kirjoittaa henkilö, jonka ammatti on hätäkeskuspäivystäjä. Pelastusopisto huolehtii myös kyseisen ammattikunnan kouluttamisesta. Luettuani blogin läpi, huomasin, että kirjoittaja on verbaalisesti hyvin lahjakas ja omaa tietynlaista “munaa” kirjoittaa asioista, joista kirjoittaminen on haastavaa, koska on osattava kunnioittaa tiettyjä asioita. Uskon, että tuo häkepäivystäjän blogi pysäyttää lukijansa miettimään tiettyjä asioita. Kuten aiemmin kerroin blogissani, on oppitunteja, joiden aikana kaikki ovat hiljaa ja vain yksi luokan edessä on äänessä. Niillä tunneilla käsiteltiin päivystäjän blogissa ilmeneviä stressitilanteita.

Päivystäjän blogista myös huomaa, että hän on tehnyt tuota työtä jo jonkin aikaa. Meille joskus sanottiin: “Älkää olko huolissanne siitä, mitä te tulette näkemään. Olkaa huolissanne siitä, että jos teistä muovautuu tunteettomia, kyynisiä ihmisiä”. En tarkoita, että päivystäjä olisi ihmisenä kyyninen, mutta työ on varmasti jättänyt häneen jälkensä. Päivystäjän blogia lukiessani huomasin, että työ opettaa käsittelemään asioita. Kyseisiä stressitilanteita/-reaktioita ei opi käsittelemään millään muulla tavalla, kuin painamalla ne “siniset” päällä sinne kohteeseen. Kohtaamalla sen kylmän tosiasian. Mä joskus kysyin eräältä luennoitsijalta, jonka työnkuvaan kuului suruviestien vieminen omaisille, että “Tottuuko tuohon koskaan?”. Hän vastasi, että työhön tulee rutiini, mutta omaisten tuskaan ei koskaan totu. Jos tottuu, on sairastunut.

Mielestäni tuo päivystäjän blogi on hieno tarina rankasta duunista, rankasta duunista tosielämässä. Duunista, joka on jättänyt jälkensä tekijäänsä, mutta jonka tekijä on silti hyvin tietoinen henkisestä jaksamisestaan. Blogini lukijat voivat itse päättää, että haluavatko lukea päivystäjän tarinan ja kenties samalla muuttaa käsitystään elämän hauraudesta ja siitä, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu.

Nyt joululomalle.

“Hätäkeskus, kuinka voin auttaa ja palvella?”

Joululoma

Huomenna blogi siirtyy joululomalle. Huomenna on tiedossa valmistuvan vuosikurssin päätösjuhla, jonka jälkeen alkaa kolmen viikon mittainen joululoma. Toivotan kaikille lukijoille, omasta ja kurssini puolesta, oikein hyvää ja rauhallista joulua. Kerätkäähän voimia ja levätkää, jotta jaksatte vuoden 2009 haasteissa.

2.lukukautemme alkaa 12.1.2009, joten niihin aikoihin palaan rustaamaan ajatuksiani koulutuksesta. 2. lukukausi sisältää mm. ensihoidon käytännön harjoitukset/tentit ja savusukelluskelpoisuuden hankkimisen. Kyseessä on siis mielenkiintoinen rutistus, joka antaa pätevyyden toimia ensi kesänä “kesurina”, palomies-sairaankuljettajan tehtävissä.

-Jukka

Käden jatke

Tänään pääsimme heti herättyämme, sukeltamaan laskimokanyloinnin kiehtovaan maailmaan. Olin innoissani, oikeasti. Vihdoin koitti aika, jolloin pääsin itse pistämään ja treenaamaan tuota tarkkuutta vaativaa toimenpidettä. Pidin myös siitä, että vanha armeija-aikainen tuttavani, oli tullut koululle luotsaamaan minut kanyloinnin saloihin. Ei oltu nähty seitsemään vuoteen, joten oli mukava vaihtaa kuulumisia ja kysellä ammattimiehen näkemyksiä kenttätyöstä. Ensihoitajaksi opiskellut Pete oli alkupuhuttelun perusteella, omasta mielestään tänään kovassa seurassa. Totta, hän oli. Kanylointia opettivat tänään hyvin pätevät ensihoidon ammattilaiset. Peten mielestä oli hienoa, että hänelle tarjottiin mahdollisuus tulla opistolle opettamaan motivoitunutta porukkaa. Nähtäväksi jää, että nähdäänkö Pete vielä joskus tallaamassa opiston käytäviä opettajan virassa. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mutta itse asiaan. Tänään alkupuhuttelussa opettaja tokaisi: “Jos meinaa lähteä taju, niin se on ihan normaalia. Aina joku tippuu. Niin on tapahtunut joka vuosi ja tämäkään vuosi ei ole poikkeus. Rinnakkaiskurssilla tipahti viisi ukkoa”. En kertonut tuota siksi, että jotenkin puolustelisin “heikkouttani”, vaan lähinnä siksi, että olen sen kokenut aikaisemmin. Se on jännä tunne. Silmät kuulemma alkaa pyörimään ensiksi päässä, jonka jälkeen lattia kutsuu :). Tänään tosin en ollut enää tuommoisesta huolissani. Olinhan harrastanut jonkin asteen siedätyshoitoa. Lähinnä halusin alkaa keskittymään siihen, miten saan piston onnistumaan ja miten osaan käsitellä kanyylia aseptisesti oikein. Itselläni on myöskin yksi pieni pistämistä vaikeuttava tekijä käsissä. Ne kun tuppaa välillä tärisemään paineen alla. Tuota en niinkään näe ongelmana, vaan enemmänkin ärsyttävänä piirteenä. Se ei ole ongelma kun sen tiedostaa ja nyt on hyvä alkaa sitä pois oppimaan. Kuten velipoika joskus sanoi: “Vaikka ne kädet tärisee, niin sä otat sen homman haltuun”.

Aloitimme kanyloinnin pareittain ja sain parikseni Mikan. Olin tyytyväinen parivalintaani, koska Mika on luonteeltaan hyvin leppoisa ja rauhallinen tyyppi. Jotenkin tuo kanylointi on rauhallisen miehen hommaa. Kanyylien ja nesteensiirtolaitteiston käsittely on alkuun hieman vaikeaa. Itsellä ainakin on jonkin sortin “nakkisormet”, joten pienien kanyylien ja liitoskohtien käsittely vaatii tarkkuutta. Ehkä tämän takia kaikki lapsuudessani rakentamani lentokoneiden pienoismallit, tuppasivat aina näyttämään joltain muulta, miltä pakkauksen kansikuva. On myös henkisesti mukavaa jos sinua pistävä kaveri omaa rauhallisen tyylin pistää, eikä syöksy suoneen “sotailme” naamalla. Jokaiselle tottakai muovautuu oma tyylinsä pistää, mutta se rauhallisuus, se rakentaa sen luottamuksen hoitajan ja potilaan välille ja luo edellytykset onnistuneeseen laskimokanylointiin. Se on mun mielestä se kivijalka. Tuo toimenpide on mielestäni asiakaspalvelua ja olisi hienoa, jos kenties neuloista vähemmän välittävän potilaan, ei tarvitsisi stressata liikaa pistämisestä.

Mika kuvasi videopätkän meikäläisen suorituksesta. Toivottavasti se valaisee hieman miten pistäminen ja nesteensiirto toteutetaan. Suoritus ei välttämättä ole mikään tyylipuhdas, mutta en sitä vaatinutkaan itseltäni. Harjoitus tekee mestarin. Kuten Pete sanoi, on päiviä jolloin kaikki menee perille ja juuri kun luulet osaavasi, yksikään ei onnistu. Tämänkertainen blogimerkintä on hyvä päättää opettajan lausahdukseen: “Kanyyli on parhaimmillaan käden jatke”.

Kanyylin ja staasin löydät täältä.

Tehtäväkoodi A700

Otsikon mukainen tehtäväkoodi tarkoittaa sitä, että kohteessa on eloton potilas ja tehtävän kiireellisyysluokka on A eli kiireellisin luokka. Silloin on siis kiire. Sydänpysähdyksessä potilaan ennuste selviytyä, heikkenee joka minuutti 10%, ilman tehokasta PPE:tä. Lyhyellä matematiikalla voidaan siis laskea, että 10 minuutin kuluttua potilaan verenkierron pysähtymisestä, ennuste on nolla jos elvytystä ei ole aloitettu.

Kuvitellaan tilanne, että hätäkeskuksella menee aikaa yksikön hälyttämiseen yksi (1) minuutti. Häkepäivystäjä klikkaa näyttöpäätteltään hälytyksen bittiavaruuden kautta sairaankuljettajan virve-radioon, jonka sairaankuljettaja on asetellut tyynynsä viereen, jotta hän herää hälytyksen tullessa. Kello on 03.30 kun sairaankuljettaja säpsähtää virve-radion hälytysääneen ja ponkaisee ylös punkastaan. Hieman väsy painaa, mutta hänen lukiessaan tehtäväkoodin, pyyhkiytyy loputkin unihiekat silmistä. Kauanko kestää, että auto on ulkona tallista? Ohjesäännön mukaan autolla on yhden (1) minuutin lähtövalmius, joten pysytään siinä. Aikaa on siis tähän mennessä hukattu kaksi minuuttia, siitä kun potilaan verenkierto pysähtyi. Ajoaika kohteeseen kolme (3) minuuttia ja kohteessa huomattiin, että potilas asuu kerrostalon 6. kerroksessa. Siirtymiseen menee yksi (1) minuutti. Sairaankuljettajien ja potilaan kohtaamiseen kului aikaa yhteensä siis kuusi (6) minuuttia. Tämän takia maallikon aloittama tehokas PPE on ensiarvoisen tärkeää.

Miksi sitten tuommoisen tarinan tähän alkuun kuvailin? Tänään oli aiheena elottomuus ja elvytys kahden henkilön taktiikalla. Mielestäni oli mukavaa päästä niin sanotusti itse asian ytimeen. Opettaja kuvasi tilanteen ja hoitaja 1 teki ensiarvion, jonka jälkeen turvasi hengitystiet ja hoitaja 2 oli ns. “konemies”, jonka tehtävänä oli huolehtia painelusta ja defibrillaattorin käytöstä. Kävimme läpi kolme erilaista taktiikkaa, kolmeen eri tilanteeseen. Taktiikka määräytyi sen mukaan, että kohdattiinko potilas alle vai yli viidessä (5) minuutissa. Kävimme myös läpi taktiikan tilanteessa, jossa potilas tipahtaa käsiin. Näen hyvin palkitsevana sen, että pikku hiljaa alkaa koulutus menemään siihen suuntaan, että pääsee “likaamaan” ne kädet. Se antaa paljon kun huomaa, että miten homma menee ja sitä pääsee treenaamaan. Pääsee hiomaan sitä omaa tyyliänsä ja käyttämään nuppiaan. Paperitehtaassakin aina sanottiin, että ei napin painajan tyhmä tarvitse olla. 🙂

Nyt unelle….

Obduktio

Tänään herätessä oli hieman erilainen aamu. Tiesin herätessäni, että kahden tunnin sisään tulisin näkemään vainajan ja sille suoritettavan obduktion eli ruumiinavauksen. Tein aamurutiinini normaaliin tapaan, pukeuduin ja suuntasin ruokalaan aamupalalle. Aamupalan syötyäni, suuntasin yhdessä kurssitovereiden kanssa sairaalaan, ruumishuoneelle. Aamu oli kuin mikä tahansa normaali aamu. Liikenteessä normaalit aamuruuhkat ja takapenkillä joku haukotteli ja hieraisi unihiekat silmistään.

Joku voisi kysyä, että voiko tuohon valmistautua jotenkin. No, kyllähän mä siihen mielikuvaharjoittelulla valmistauduin. Olen kuullut myös tarinoita kyseisestä toimenpiteestä ja sitä kautta muodostin oman mielikuvan tulevasta. Näen kuitenkin, että ei siihen voi täysin valmistautua. Mä en koskaan ole nähnyt vainajaa, saati sitä, että se avataan. Jokainen ottaa sen miten ottaa, eikä sille voi mitään jos tekee huonoa. Kuten opettajakin totesi, että kyseinen toimenpide ei ole mikään miehuuskoe.

Kävellessäni sairaalan portista sisään, muistin hyvän ystäväni sanat. Tiedustelin häneltä joskus taannoin kyseisestä toimenpiteestä ja hän tokaisi: “On hyvä pitää mielessä se, että vainajalla on oma arvokkuutensa. Vainaja on elänyt elämän ja elämä itsessään on arvokas”. Jotenkin tuo lausahdus syöpyi mieleeni siten, että sen tänään muistin kävellessäni sairaalan käytävillä.

Saavuttuamme ruumishuoneen pukutilaan, porukasta oli aistittavissa jännitys. Monelle, mukaanlukien itselleni, kyseessä oli ensimmäinen kerta kohdata vainaja. Pukutilan ovelta oli suora näköyhteys itse saliin. Olin ensimmäisten joukossa vaihtamassa suojavaatteita ylleni, mutta ennen sitä vilkaisin saliin, koska halusin nähdä vainajan kauempaa, jotta voisin alkaa suorittamaan jonkin asteista valmistavaa itsepohdintaa asian tiimoilta. Monella varmasti oli sama suunnitelma, koska pystyin lukemaan sen kurssitovereiden hapuilevista katseista. Suojavaatteet ja hengityssuojaimen puettuani, siirryin saliin ja unohdin jostain kumman syystä toivottaa avaajalle hyvät huomenet. Pikku hiljaa hivuttauduin lähemmäs vainajaa kunnes arvioin etäisyyteni riittäväksi. Täytyy sanoa, että välillä itseäni hymyilytti. Kenties siksi, että tilanne oli jotenkin niin helvetin epätodellinen. Kenties se oli puolustusmekanismi sille jännitykselle tai kenties se jännityksen laukeaminen sai aikaan sen hymyilemisen. Se helpottunut fiilis siitä, että ei tässä ole mitään hätää. Itselläni ei ollut mitään ongelmia tuon pari tuntisen toimenpiteen aikana. En mä sitä miellyttävänä kokenut, mutta tulin asian kanssa hyvin toimeen.

Jotenkin tuntuu, että menee hieman aiheen vierestä, mutta eilen tutustuttiin ambulansseihin ja erilaisiin potilaan siirtovälineisiin. Tutustuttiin erilaisiin paareihin, kantotuoleihin ja suoritettiin ambulansseille viikkohuolto eli pesut ja kalustoinventaario. Ei siitä sen enempää. Alla muutama kuva kalustohallin uumenista tuolta ajalta.

Tämän blogimerkinnän päivämäärä on muutettu.