Hetki tupalaisille

Kun sain idean tästä blogista, yksi sen tarkoituksista oli, että se toimisi minulle tietynlaisena “sielun peilinä”. Se olisi paikka, jonne mä voisin kirjoittaa asioita siten kuin ne sisimmässäni tunnen. Mä näen, että voit kehittyä ainoastaan siten, että olet itselle rehellinen. On kyse sitten mistä tahansa ammatista tai elämäntilanteesta.

Halusin tänään puhua tupalaisteni kanssa hieman “henkevämmän” keskustelun. Asia koski jännittämistä. Tänään käytännön kokeessa, jatkotikasselvityksessä kaikki ei mennyt putkeen. Osaltaan varmasti blogistani huomaa, että mä olen luonteeltani aika tinkimätön kaveri, joka vaatii itseltään paljon. Itseäni ei niinkään vaivannut se, että tikasselvityksessä vaadittava max. aikaraja tuli täyteen, vaan se, että opettaja huomasi, että mä jännitin. Jännitin niin, että itse suoritus kärsi. Opettaja siinä sitten kyseli, että mistä se johtuu. Itseäni vitutti niin paljon, että en edes silmiin häntä pystynyt katsomaan. Opettaja sitten päätti, että kanssani pidetään pienimuotoinen kahdenkeskinen keskustelu asian tiimoilta ja pyritään tätä kautta selvittämään perimmäinen syy jännitykseen.

Olin jotenkin niin pettynyt itseeni, että siinä opettajan tentatessa, en saanut suustani ulos mitään fiksuja analyyseja. Tentin muissa osioissa itseäni lähinnä vitutti edellinen, mutta ne meni hyvin siitä huolimatta. Tentin jälkeen, oman tuvan pojille olin saanut mieleni sopukoista revittyä sitten jonkin asteen analyysin. Kerroin heille, että mä olen tinkimätön kaveri ja kuten edellä mainitsin, niin mä vaadin itseltäni paljon. Jopa liikaa. Se heijastuu suoraan suorituksessa ylimääräisenä ja täysin turhana jännittämisenä. Mä pelkään sitä, että mä epäonnistun. En ole antanut itselleni lupaa siihen tietyllä tavalla. Mä omaan mielestäni helvetin hyvän teoreettisen “ammattitaidon”, jonka varaan mä olen pyrkinyt rakentamaan käytännön toiminnan. Se on mielestäni vain hyvä asia, mutta ei hommien tarvitse mennä kuten oppikirjoissa, tyyliin “asennon kautta, lepoon seisomaan”.

Mun pitää oppia antamaan itselleni “siimaa”. Pitää oppia hyväksyyn, että jos ne hommat kusee, niin sitten ne kusee. Kyllä mä osaan hävitä, mutta mä en tykkää siitä. Se on heijastunut itseluottamuksen puutteena. Edellisessä postauksessa mainitsin, että mun on voitettava itseni. Paskapuhetta, mä tulen tekemään hommat kykyni mukaan. Muuten työelämässä ei jaksa kauaa.

Yllämainittu asia paino mua ja mä uskon, että mun on helpompi kehittyä kun mä olen rehellinen ja tupalaiset tietää asiasta. Silloin mä voin olla oma itseni heikkouksieni ja vahvuuksieni kanssa. Tästä eteenpäin hommat pyritään tekemään rennommalla asenteella.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *