Pelkokerroin

Aikaisemmassa blogimerkinnässäni kerroin, että olen hieman tutustunut kanyyleihin omatoimisesti. Tämä siksi, että jo lapsuuden ammoisista ajoista asti olen ollut neulakammoinen. Sana “neulakammo” voi saada joillekkin lukijoista hymyn suupieliin. Onhan se niin, että ei se pistäminen toimenpiteenä ole mitenkään vaikea. Se on yksinkertaisimmillaan nopea ja kivuton toimenpide. Ongelma muodostuukin siitä mielikuvasta, jonka toimenpide saa aikaan. Kuten aikaisemmin kerroin, niin itselle se neulapakkauksen rapina, staasin kiinnitys ja desinfiointiaineen haju, saa aikaan sen epämiellyttävän mielikuvan.

Aikaisemmin painotin, että itseeni ei saa tungettua mitään kunnon “miekkoja”, paskapuhetta. Tänään tungettiin. Opistolla tosin ei löytynyt sitä 2,3 millisellä halkaisijalla varustettua kanyylia, joten joutui tyytymään vain 2,0 milliseen. Pettymys sinänsä, mutta tosiasioiden kanssa on vain tultava toimeen. Alkaako ne hymyt siellä kotikatsomoissa pikku hiljaa hyytymään? 🙂 Lupaan ensi vuonna tulla pistämään jos löytyy vapaaehtoisia.

Kunnian pistämisestä sai kolmannella vuosikurssilla opiskeleva Lauri. Lauri tuli kerran kyselemään vapaaehtoisia oppilaita, joihin voisi treenata kanylointia. Armeijassa aina painotettiin, että kaikki ovat vapaaehtoisia ja Jukkahan oli. Jukka oli valmis. Niin alkoi Laurin, Jukan ja steriilin teräksen kaveruus.

Siirryimme tänään koulupäivän jälkeen ensiapuluokkaan ja ei muuta kuin hihaa ylös ja suonta pintaan. Lauri kertoi, että ei ollut ikinä pistänyt näin isoa kanyylia. Hän myös tokaisi, että vaikka neula on iso, niin se ei silti satu yhtään sen enempää kuin esim. 0,8 millinen. Hetken aikaa Lauri vaikutti helvetin uskottavalta, mutta pian hänen suupielensä vääntyi potilaan kannalta jokseenkin epäuskottavaan virneeseen.

Itse toimenpide meni kuten ammattimiehen käsissä sen pitää mennäkkin. Laurilla on hyvä tyyli kanyloida. Rauhallinen, informoiva ja mielestäni hyvin potilasläheinen, luottamusta herättävä tyyli.

Kyllä se mulle on tietyllä tapaa iso juttu jos tuommoisen otan vapaaehtoisesti suoneeni. Porukat varmaan muistaa sen ainaisen tappelun siellä neuvoloissa, kun hoitajatätejä oli parhaimmillaan kolme raajoissa kiinni ja verikoe piti saada. Mä näen tuommoisen haasteena ja niiden haasteiden takia mä olen osaltani tänne tullut. Mun eteen tullaan heittämään “kovia paikkoja” tosielämässä. Mun on harjoiteltava, mun on voitettava itseni välillä ja ennen kaikkee mun on oltava valmis. Nöyrästi ja päämäärän tiedostaen voittoon. Kuten tänäänkin, onneen ei ole oikotietä :).


Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *