Pientä rasitusta

Tänään saimme päätökseen koulutuksen, johon sisältyi paineilmalaite ja sen käyttäminen. Kyseinen laite on jokaisen palomiehen työväline tilanteissa, jossa työympäristön ilma on liian vaarallista hengitettäväksi. Laite mahdollistaa mm. savusukelluksen. Laite koostuu paineilmapullosta (täyttöpaine 300bar), paineenalentimesta, painemittarista, selkälevystä kantohihnoineen ja kasvo-osasta, johon kuuluu hengitysventiili ja maski kypäräkiinnityksellä. Tuon painemittarin tehtävänä on näyttää pullossa jäljellä oleva paine. Painemittarin tyveen on integroitu merkinantopilli, joka toimintakuntoisena aloittaa viheltämään kun pullossa on painetta enää n. viideksi minuutiksi (50-60bar). Painoa laitteella on täydellä pullolla n.12kg.

Alkuviikolla käytiin teoriassa läpi laitteen toiminta ja huolto. Loppuviikkoa kohden siirryttiin enemmän käytännön harjoitteluun. Puettiin laite päälle ja maisteltiin hieman miltä se rasitus tuntuu maskin takaa katsottuna. Itse en pahemmin kuulu “Big Brother”- tv-shown seuraajiin, mutta poikien tuossa sitä katsoessa kiinnitin huomiota tehtävään, jossa talon asukkaat joutuivat pukemaan paineilmalaitteen yllensä ja suorittamaan jonkin asteista tehtävää. Erään naispuolisen asukkaan toimintakyky oli jotakuinkin nolla jo pelkästä maskin pukemisesta. Tällä en tarkoita, että kyseinen ihminen olisi jotenkin
heikko, vaan pointtini on se, että tuo maski saa kasvoja vasten puristuessaan aikaan tunteen, joka saattaa joitain ihmisiä ahdistaa. Kun tuon sammutusvarustuksen ja paineilmalaitteen pukee yllensä, olotila on jokseenkin topattu ja maskin takana olet loppujen lopuksi vain itsesi kanssa. Kuulet vain hengityksesi. Kerrottakoon, että sammutusvarustus on verrattavissa seuraavanlaiseen pukeutumiseen:

– Aluskerrasto

– Collegepuku

– Pilkkihaalari hupulla

– Kumisaappaat, joissa syylingit

– Vuorelliset nahkahanskat

– Villainen “commandopipo”

– Kypärä

Tuolla setillä tulee hiki ja sitähän ei säästetty, eihän?

No, jotta lukijoille ei tulisi sellaista kuvaa, että Jukka ja kurssitoverit ovat aivan helvetin kovia ukkoja, niin kerronpa tarinan tosielämästä:

Tarina sai alkunsa syyskyyn 18.päivä klo. 12.35 ja paikkana toimi Pelastusopiston ahtaanpaikan simulaattori (häkkirata), rasitushuone ja letkutorni. Kyseessä oli paineilmalaitteen käyttöharjoitus ja varustuksena sammutusvarustus ja paineilmalaite. Seisoessani harjoituksen alkupuhuttelussa, muistin veljeni kertomat tarinat häkkiradan tunnelmasta. Häkkirata koostuu sokkeloisesta tunnelista, jonka kulkuväylä on neliömetrin eli 100cm x 100cm suuruinen. Radalla on erikokoisia luukkuja, kulkuaukkoja ja umpikujia. Rata on pituudeltaan muistaakseni 80 metriä. Rata on täysin pimennetty.

Alkupuhuttelussa huomasin opettajan puheessa pienoista ironiaa. Tarkkaavaisuuteni kiinnittyi mm. sanoihin “pientä rasitusta” ja “hieman lämmin”. Kyllä mä voin sanoa, että mua jännitti. Jännitti varsinkin se häkkirata. Mutta kun mä jännitän, olen tilanteen tasalla ja oikeassa mielentilassa. Se on voimaa. Se on oikeaa asennoitumista.

Hetki ennen radalle komennusta, muistan vilkaisseeni simulaattorin sisäänmenon vieressä palavaa punaista valokylttiä, jossa luki “harjoitus käynnissä”. Kiinnitin maskin kypärääni ja tarkastin, että se oli tiiviisti kasvoillani. Vedin syvään henkeä ja hengitysventtiili alkoi syöttää ilmaa keuhkoihini. Vilkaisin pariani Mikaa ja aloitimme sukelluksen. Ensimmäinen tunne, mikä häkkiradalla tuli oli se, että nyt on otettava rauhassa. Pidettävä huolta siitä parista ja keskityttävä hengitykseen. En nähnyt mitään, enkä tiennyt mihin pitäisi yrittää mennä. Mulla oli vain parini, joka mahdollisesti tiukassa paikassa, antaa mulle sen tarvittavan rohkasun. Me oltiin siellä kaksin, mutta myös yksin. Ainoa seurasi oli hengityksesi ja se helvetillinen ruumiinlämmön tuottama kuumuus, joka muhi sammutusvarustuksen alla. Sukelluksen alku pyörittiin samassa paikassa ympyrää ja uskon, että hukkasin siihen puolet pullossani olleesta ilmasta. Löydettiin kuitenkin reitti eteenpäin ja sainpahan perääni jälkeemme sukeltamaan tulleen “Doom”:in. Etenimme rauhassa ja jokaisesta huolehtien, jotta kukaan ei eksyisi ja joutuisi olemaan ilman sitä porukan antamaa tukea. Ainakin itselle se antoi lisää voimia, kun tunsit siellä pimeydessä kaverin taputtavan olalle ja sanovan, että tässä ollaan ja tänne mennään. Kaveria ei jätetä.

Häkkiradan jälkeen vuorossa oli rasitushuone. Sana “rasitushuone”, tuo varmasti tästä eteenpäin mieleeni sen “vitutuksen” määrän. Silloin mua vitutti. Välittömästi n.45 min kestäneen häkkiratasukelluksen jälkeen tehtiin kolme rasitustestiä, jotka olivat:

– Ylätalja 30 toistoa

– Päättymättömät tikapuut (40 metriä kiivetään lähes pystysuoraan)

– Kuntopyörä kolme minuuttia tietyllä vastuksella

Olen elämässäni nähnyt jonkin verran fyysistä rasitusta, mutta mä en koskaan ole ollut niin paskana, mitä mä olin tuolla “kauhujen kammiossa”. Taljan veto meni hyvin, mutta tikapuissa hyydyin aivan totaalisesti. Kun on niin kuuma, mitä noissa vetimissä on, niin keho ei palaudu vaikka sä et tekisikään mitään. Olo vain pahenee kun ruumiinlämpö nousee. Polkupyörän kolme minuuttia oli ikuisuus. Tunturin selästä päästyäni oli pakko riisua laite selästä ja keventää vaatetusta, jotta kehoni jäähtyisi. Vasta hetken jäähdyttyäni tunsin palautuvani. Jumalauta olin paskana.

No, mielialaani ei myöskään kohentanut yhtään se, että viimeisenä rastina odotti “Petosen pilvenpiirtäjä” eli letkutorni. Vaihdoin ensin pulloni täyteen ja tarkastin paineilmalaitteen. Kamat niskaan, peukkua kameralle ja tallustamaan tornia ylös. Seitsemän kerrosta hoipertelua ja alas. Alhaalla sain vielä lietsottua itseni sellaiseen raivoon, että käsiini tarttui kaksi kappaletta 18kg letkulaukkua. Raivo tosin tyyntyi jo toisessa kerroksessa ja muistan ajatelleeni, että on nämä vielä alaskin kannettava. Laukkujen laskeminen oli suhteellisen helppo päätös ja jatkoin nousuani 7. kerrokseen. Ylhäällä en katsellut maisemia. Jotenkin ainoa asia, mitä janosin oli pullostani virtaava elämän eliksiiri. Psii–Huu–Psii–Huu–Psii–Huu.

Jälleen on loppu yhteenvedon paikka. Opin tänään paljon. Ennen kaikkea mä opin nöyryyttä. Huomasin, että vaikka mä omaan mielestäni kovan kunnon, niin sillä ei ole mitään merkitystä tommosessa helvetissä. Se kuumuus on jotain aivan käsittämätöntä ja tässä ei edes vielä ollut liekkiä lämmittämässä. Toisaalta olotila on niin “herkullinen”, että sitä ei voi selittää. Sen tajuaa vasta kun sen kokee. Moni kurssitoveri veti tuon harjoituksen ihailtavasti läpi. Kova suoritus jokaiselta. Itse olin aivan piipussa. Harjoituksen parasta antia oli ehdottomasti tuo häkkiradan tiimityöskentely ja se, että tajusi mitä tapahtuu kun ruumiinlämpö nousee ja miten se vaikuttaa suoritukseen. Silloin vallitsee elimistössä laskusuhdanne, jota ei käännä mikään muu kuin jäähdytys.

Tänään oli hyvä päivä.


2 thoughts on “Pientä rasitusta

  1. Kuinka kaipaisinkaan jotain tuollaista… Aivan omille rajoille menemistä ja sitten – niiden rajojen ylittämistä. Se tunne, joka siitä tulee… <3 Joskus koettu, mutta liian harvoin. Kiitos jutusta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *