Pientä rasitusta

Tänään saimme päätökseen koulutuksen, johon sisältyi paineilmalaite ja sen käyttäminen. Kyseinen laite on jokaisen palomiehen työväline tilanteissa, jossa työympäristön ilma on liian vaarallista hengitettäväksi. Laite mahdollistaa mm. savusukelluksen. Laite koostuu paineilmapullosta (täyttöpaine 300bar), paineenalentimesta, painemittarista, selkälevystä kantohihnoineen ja kasvo-osasta, johon kuuluu hengitysventiili ja maski kypäräkiinnityksellä. Tuon painemittarin tehtävänä on näyttää pullossa jäljellä oleva paine. Painemittarin tyveen on integroitu merkinantopilli, joka toimintakuntoisena aloittaa viheltämään kun pullossa on painetta enää n. viideksi minuutiksi (50-60bar). Painoa laitteella on täydellä pullolla n.12kg.

Alkuviikolla käytiin teoriassa läpi laitteen toiminta ja huolto. Loppuviikkoa kohden siirryttiin enemmän käytännön harjoitteluun. Puettiin laite päälle ja maisteltiin hieman miltä se rasitus tuntuu maskin takaa katsottuna. Itse en pahemmin kuulu “Big Brother”- tv-shown seuraajiin, mutta poikien tuossa sitä katsoessa kiinnitin huomiota tehtävään, jossa talon asukkaat joutuivat pukemaan paineilmalaitteen yllensä ja suorittamaan jonkin asteista tehtävää. Erään naispuolisen asukkaan toimintakyky oli jotakuinkin nolla jo pelkästä maskin pukemisesta. Tällä en tarkoita, että kyseinen ihminen olisi jotenkin
heikko, vaan pointtini on se, että tuo maski saa kasvoja vasten puristuessaan aikaan tunteen, joka saattaa joitain ihmisiä ahdistaa. Kun tuon sammutusvarustuksen ja paineilmalaitteen pukee yllensä, olotila on jokseenkin topattu ja maskin takana olet loppujen lopuksi vain itsesi kanssa. Kuulet vain hengityksesi. Kerrottakoon, että sammutusvarustus on verrattavissa seuraavanlaiseen pukeutumiseen:

– Aluskerrasto

– Collegepuku

– Pilkkihaalari hupulla

– Kumisaappaat, joissa syylingit

– Vuorelliset nahkahanskat

– Villainen “commandopipo”

– Kypärä

Tuolla setillä tulee hiki ja sitähän ei säästetty, eihän?

No, jotta lukijoille ei tulisi sellaista kuvaa, että Jukka ja kurssitoverit ovat aivan helvetin kovia ukkoja, niin kerronpa tarinan tosielämästä:

Tarina sai alkunsa syyskyyn 18.päivä klo. 12.35 ja paikkana toimi Pelastusopiston ahtaanpaikan simulaattori (häkkirata), rasitushuone ja letkutorni. Kyseessä oli paineilmalaitteen käyttöharjoitus ja varustuksena sammutusvarustus ja paineilmalaite. Seisoessani harjoituksen alkupuhuttelussa, muistin veljeni kertomat tarinat häkkiradan tunnelmasta. Häkkirata koostuu sokkeloisesta tunnelista, jonka kulkuväylä on neliömetrin eli 100cm x 100cm suuruinen. Radalla on erikokoisia luukkuja, kulkuaukkoja ja umpikujia. Rata on pituudeltaan muistaakseni 80 metriä. Rata on täysin pimennetty.

Alkupuhuttelussa huomasin opettajan puheessa pienoista ironiaa. Tarkkaavaisuuteni kiinnittyi mm. sanoihin “pientä rasitusta” ja “hieman lämmin”. Kyllä mä voin sanoa, että mua jännitti. Jännitti varsinkin se häkkirata. Mutta kun mä jännitän, olen tilanteen tasalla ja oikeassa mielentilassa. Se on voimaa. Se on oikeaa asennoitumista.

Hetki ennen radalle komennusta, muistan vilkaisseeni simulaattorin sisäänmenon vieressä palavaa punaista valokylttiä, jossa luki “harjoitus käynnissä”. Kiinnitin maskin kypärääni ja tarkastin, että se oli tiiviisti kasvoillani. Vedin syvään henkeä ja hengitysventtiili alkoi syöttää ilmaa keuhkoihini. Vilkaisin pariani Mikaa ja aloitimme sukelluksen. Ensimmäinen tunne, mikä häkkiradalla tuli oli se, että nyt on otettava rauhassa. Pidettävä huolta siitä parista ja keskityttävä hengitykseen. En nähnyt mitään, enkä tiennyt mihin pitäisi yrittää mennä. Mulla oli vain parini, joka mahdollisesti tiukassa paikassa, antaa mulle sen tarvittavan rohkasun. Me oltiin siellä kaksin, mutta myös yksin. Ainoa seurasi oli hengityksesi ja se helvetillinen ruumiinlämmön tuottama kuumuus, joka muhi sammutusvarustuksen alla. Sukelluksen alku pyörittiin samassa paikassa ympyrää ja uskon, että hukkasin siihen puolet pullossani olleesta ilmasta. Löydettiin kuitenkin reitti eteenpäin ja sainpahan perääni jälkeemme sukeltamaan tulleen “Doom”:in. Etenimme rauhassa ja jokaisesta huolehtien, jotta kukaan ei eksyisi ja joutuisi olemaan ilman sitä porukan antamaa tukea. Ainakin itselle se antoi lisää voimia, kun tunsit siellä pimeydessä kaverin taputtavan olalle ja sanovan, että tässä ollaan ja tänne mennään. Kaveria ei jätetä.

Häkkiradan jälkeen vuorossa oli rasitushuone. Sana “rasitushuone”, tuo varmasti tästä eteenpäin mieleeni sen “vitutuksen” määrän. Silloin mua vitutti. Välittömästi n.45 min kestäneen häkkiratasukelluksen jälkeen tehtiin kolme rasitustestiä, jotka olivat:

– Ylätalja 30 toistoa

– Päättymättömät tikapuut (40 metriä kiivetään lähes pystysuoraan)

– Kuntopyörä kolme minuuttia tietyllä vastuksella

Olen elämässäni nähnyt jonkin verran fyysistä rasitusta, mutta mä en koskaan ole ollut niin paskana, mitä mä olin tuolla “kauhujen kammiossa”. Taljan veto meni hyvin, mutta tikapuissa hyydyin aivan totaalisesti. Kun on niin kuuma, mitä noissa vetimissä on, niin keho ei palaudu vaikka sä et tekisikään mitään. Olo vain pahenee kun ruumiinlämpö nousee. Polkupyörän kolme minuuttia oli ikuisuus. Tunturin selästä päästyäni oli pakko riisua laite selästä ja keventää vaatetusta, jotta kehoni jäähtyisi. Vasta hetken jäähdyttyäni tunsin palautuvani. Jumalauta olin paskana.

No, mielialaani ei myöskään kohentanut yhtään se, että viimeisenä rastina odotti “Petosen pilvenpiirtäjä” eli letkutorni. Vaihdoin ensin pulloni täyteen ja tarkastin paineilmalaitteen. Kamat niskaan, peukkua kameralle ja tallustamaan tornia ylös. Seitsemän kerrosta hoipertelua ja alas. Alhaalla sain vielä lietsottua itseni sellaiseen raivoon, että käsiini tarttui kaksi kappaletta 18kg letkulaukkua. Raivo tosin tyyntyi jo toisessa kerroksessa ja muistan ajatelleeni, että on nämä vielä alaskin kannettava. Laukkujen laskeminen oli suhteellisen helppo päätös ja jatkoin nousuani 7. kerrokseen. Ylhäällä en katsellut maisemia. Jotenkin ainoa asia, mitä janosin oli pullostani virtaava elämän eliksiiri. Psii–Huu–Psii–Huu–Psii–Huu.

Jälleen on loppu yhteenvedon paikka. Opin tänään paljon. Ennen kaikkea mä opin nöyryyttä. Huomasin, että vaikka mä omaan mielestäni kovan kunnon, niin sillä ei ole mitään merkitystä tommosessa helvetissä. Se kuumuus on jotain aivan käsittämätöntä ja tässä ei edes vielä ollut liekkiä lämmittämässä. Toisaalta olotila on niin “herkullinen”, että sitä ei voi selittää. Sen tajuaa vasta kun sen kokee. Moni kurssitoveri veti tuon harjoituksen ihailtavasti läpi. Kova suoritus jokaiselta. Itse olin aivan piipussa. Harjoituksen parasta antia oli ehdottomasti tuo häkkiradan tiimityöskentely ja se, että tajusi mitä tapahtuu kun ruumiinlämpö nousee ja miten se vaikuttaa suoritukseen. Silloin vallitsee elimistössä laskusuhdanne, jota ei käännä mikään muu kuin jäähdytys.

Tänään oli hyvä päivä.


45 tonnia puhtaana käteen

Kulunut viikko on koulutuksen osalta kulutettu kalustoon tutustumisen merkeissä. Viikolla on käyty hieman käsittelemässä mm. moottorisahoja, katkaisuleikkureita ja hydraulisia leikkureita/levittimiä. Kyseisiä työvälineitä käytetään mm. savunpoistoaukon tekemiseen rakennuksen kattoon ja liikenneonnettomuuksissa ajoneuvon rakenteiden leikkaamiseen ja tätä kautta tilan tekemiseen itse potilaalle. Kokeilimme myös käytännössä paineilma käyttöisiä nostotyynyjä. Noston kohteena toimi säiliöauto, joten saimme hyvän kuvan nostokapasiteetista. Tarvittaessa eräällä tyynysetillä voidaan nostaa 132 tonnin kuorma.

Itseäni kiinnosti kovasti nuo sammutusauton “TV:stä tutut” hydraulileikkurit ja -levittimet. Kyseisien työvälineiden tuottama leikkuuteho ilmoitetaan tonneissa. Meillä oli tutkailussa leikkuri, jonka leikkuuteho oli 45 tonnia. Kuulemma tuommoisen perus corollan A-pilarin leikkaa 10 sekunnissa. Joku uuden karhea citymaasturi on kuulemma työläämpi. Ylipäätään uusien ajoneuvojen pilarit tulevat olemaan tulevaisuudessa niin vahvoja, että hydrauliikalla ei enää saada toivottua tulosta aikaiseksi. Ei ainakaan nopeasti. Tutustuimme myös erilaisiin menetelmiin, joilla ajoneuvo tuetaan paikalleen onnettomuus paikalla. Tähän käytettiin sidontaliinoja ja erilaisia tukitankoja. Hifistelyä varten oli tarjolla myös paineilma- ja hydraulijärjestelmällä varustetut toimintamallit.

Kyseinen viikko oli mielestäni hyvin nopea yleissilmäys erilaisiin työvälineisiin ja toimintamalleihin, joita sitten hiotaan harjoituksissa. Itse kun olen ikäni kaupungissa asunut, niin kyllä se aikansa ottaa, että edes moottorisahan osaa purkaa, huoltaa ja koota. Sen jälkeen sitä pitäisi vielä osata käyttää. Joka hommassa mulle sama juttu. Opettelet teoriassa mistä on kyse. Vasta sen jälkeen opettelet käyttämään. Onneksi järkeä on edes sen verran siunaantunut, että ei ennen asiaan perehtymistä aloita sahailua.

Pienenä loppu kevennyksenä mainittakoon, että olen aina inhonnut neuloja. Niitä hakkaamme toisiimme tärisevin käsin tulevassa ensihoidon opintojaksossa. Ajattelin kuitenkin ottaa henkisen yliotteen kurssitovereista, jotta ei ainakaan ensimmäisenä ole naama kalpeana ja jalat ylhäällä. Tuokin tuli koettua ensimmäisellä kerralla kun kanyylin sain suoneeni velipojan avustuksella. Voin sanoa, että ei tehnyt hyvää. Itsellä jotenkin tuo steriilin neulapakkauksen rapina ja staasin kiinnitys on semmoinen toimenpide, joka saa sykkeen koholle. En tiedä miksi, mutta niin se vain on. Kirsikkana kakun päällä desinfiointiaineen käry nokassa ja tunnelma on neulakammoiselle jokseenkin painostava.

Muutamaan kertaan olen antanut itseäni kanyloida koululla. Eipähän sitten turhaan “panikoi”. Kanyyleja on myöskin erikokoisia. Isoin, jonka olen nähnyt on halkaisijaltaan 2,3mm ja se on jo sen kokoinen “miekka”, että semmoisen otan suoneeni vain jos on hätätilanne. Se on myöskin sen kokoinen piikki, että sitä ei koskaan näytetä potilaalle. Tosin tilanteet, joissa kyseistä neulaa käytetään ovat usein niin kriittisiä, että potilas ei enää tunne/tajua mitään. Kaikki neulat, on ne sitten minkä kokoisia tahansa ,on hyvä pitää piilossa potilaalta. Eipähän ainakaan stressaannu siitä neulasta. Kanyloinnista lisää sitten ensihoidon jaksossa. Lattian kautta voittoon.

Tahroja paperilla

Psykologia. Tuo ihmisen mielen sisälle tunkeutuva tiede. Koulutukseen on sisältynyt näin alkajaisiksi psykologian lyhyt oppimäärä. Aiheet ovat käsitelleet lähinnä sellaisia tilanteita, joita työelämässä joutuu kohtaamaan. Olemme pureutuneet erilaisiin stressireaktioihin ja niiden tunnistamiseen. Mielestäni on hyvä, että oppilaille annetaan jonkinlainen valmius ja toimintamalli siihen tilanteeseen, kun ollaan siellä kentällä ja kohdataan ne traagiset tapahtumat. Oman mausteen tulevan duunin haastavuuteen tuo se, että on se keikka ollut traaginen tai ei, niin uusi keikka saattaa tulla milloin tahansa. Kun työ on tehty, kamat kasaan ja eteenpäin. Se ei aina varmasti ole helppoa, mutta näen, että jos se olisi aina helppoa, en olisi täällä opiskelemassa. Tuossa tilanteessa varmasti korostuu se työkaverin kanssa puhuminen ja yhteishenki.

Psykologian kurssi oli tiivis paketti, johon sisältyi myös kahden asiantuntijan pitämät luennot, jotta saatiin kentän näkemys asioista. Vaikka aihepiiri oli jokseenkin synkkä, niin ainakin henkilökohtaisesti näin aiheet mielenkiintoisina. Kurssin lopuksi jokaisen selkään teipattiin paperiarkki, johon kurssitoverit kävivät kirjoittelemassa positiivisia ominaisuuksia henkilöstä, jonka selässä arkki oli. Omaan selkääni mm. kirjoitettiin seuraavia ominaisuuksia:

– Persoonallinen

– Jämerä, hyvä jätkä

– Reilu

– Kovakuntoinen karpaasi

– Täsmällisyys

– Jämpti jätkä

– Rauhallinen

– Särmä

– Sopiva luonne pelastajaksi

– MacBook

Mitä mieltä sitten itse olen saamastani palautteesta? Kyllähän se niin on, että vaikka kirjoittaessa tunnelma ei mikään haudan vakava ollutkaan, niin tuntui hyvältä lukea siitä, että minkälaisena kurssitoverit minut näkevät. Ihmisillä on asioita, joihin he uskovat, joista he ammentavat voimia ja joiden varaan he tietyllä tapaa perustavat toimintansa. Tuossa listassa on paljon niitä asioita, joihin mä henkilökohtaisesti uskon. Tuntui hienolta kun huomasi, että se tietyllä tapaa heijastuu itsestä. Tulen säilyttämään tuon paperin ja kaivan sen vaikka sitten esille kun sitä tarvitaan.

Alkusammutuksen ytimessä

Hyvin nukuttujen yöunien jälkeen, raahauduin aamupalalle ruokalaan. Lappasin lautasen täyteen teollisesti valmistettua vispipuuroa, kaadoin kahvia mukiini ja istahdin ruokalan peräpöytään tankkaamaan polttoaineet ruoansulatusjärjestelmääni. Samalla siinä hieman mietiskelin päivän tulevaa koulutusta. Tämän päiväisen koulutuksen aihe käsitteli alkusammutusta ja sen suorittamista. Jokainen on kenties jossain vaiheessa elämäänsä ollut vastaavanlaisessa koulutuksessa. Tänään tosin sammutettavat palot olivat hieman isompia ja ne oli toteutettu siten, että erilaisia tekniikoita pystyttiin harjoittelemaan paremmin.

Harjoituksessa sytytettiin nestepaloja erilaisiin ja erikokoisiin kohteisiin ja ne pyrittiin sammuttamaan erilaisia alkusammuttimia käyttäen. Ensireaktio, joka sammuttaessa ilmeni, oli monelle se, että kuinka paljon se pieni nestepalo lämmittääkään ihmisen kasvoja.

Päivä oli kaikilta osin varsin onnistunut. Kirkas syksyinen päivä suosi oppilaita ja harjoituksen lomassa oli mukava käydä ruokailemassa harjoitusalueen ruokalassa. Tankata siellä hieman energiaa, juoda porukassa kupilliset kahvia ja keskustella päivän koulutuksesta. Nuo koulutustilanteen jälkeiset, kurssitovereiden väliset keskustelut ovat mielestäni todella hyviä hetkiä siihen oppimiseen. Silloin usein kysellään niitä mieltä askarruttavia asioita ja pohditaan, että mitä olisi voitu tehdä paremmin. Niistä saa revittyä irti paljonkin. Isäukko aina opetti, että se ei ole tyhmä joka kysyy.